Akihabara

Blogi laahaa armottomasti perässä tapahtumia, mutta nyt tutkimuksen alettua on hyvä käydä aikaisempia tapahtumia läpi. Tällä hetkellä arkipäivät menevät kohtuullisen tehokkaasti joko laboratoriossa tai koulussa. Ennen koulun ja tutkimuksen alkamista piti yrittää hoitaa asioita kämpille ja samalla nähdä Tokiota. Heti toisena päivänä Japanissa suuntasimme Panun kanssa Akihabaraan. Reissun virallinen pääpointti oli kameran, adapterin ja muutaman muun tarvikkeen hankinta, mutta nämä olisivat todennäköisesti löytyneet lähempääkin. Akihabaraan pääsee metrolla (niin kuin kaikkialle muuallekin) kotoa Yokohamasta noin tunnissa. Pieneksi selvennykseksi, että asuntola tosiaankin sijaitsee Yokohamassa, joka on Tokion kanssa yhteen kasvanut kaupunki. Tutoreilta kysyttäessä tunnin matkan päässä oleva Akihabara kuulosti todella kaukaiselta mestalta, mutta tokiolaiset eivät kaiketi niin hirveästi lähimmän keskuksen ulkopuolella reissaakaan. Akihabara on Tokion ”electric city”, kaupunginosa joka on ängetty täyteen elektroniikkaliikkeitä, anime&manga-kulttuuriin liittyviä juttuja ja muuta hauskaa.

Akihabaran katukuvaa.

Pikkuosa Yodobashin mahtiliikkeestä. Sain mukaan myös kuvassa mainostettavan bonuskortin, johon kaiketi sai ihan kunnolla rahaa kameran ostosta.

Olin googlettanut etukäteen sopivan liikkeen nimeltä Yodobashi kameran hankkimiselle, mutta kameraliikkeiltä olisi ollut kyllä vaikea välttyä paikan päällä. Yodobashi oli kuitenkin hauska paikka, 10 kerrosta pelkkää elektroniikkaa ja yksi kerros pelkästään kameroille. Vaikka Japanissa monet liikkeet menevät vielä melkein länsimaalaisesta jossain mielessä, elektroniikkaliikkeet ovat ilmeisesti poikkeus. Joka kulmassa liikkeen sisällä on myyjiä, joista monet huutavat lähes yhtä soittoa alennuksia pöytien päältä. Lisäksi liikkeen kuulutusjärjestelmästä kerrotaan vielä omat mainokset. Kun taustameteliin lisätään erittäin lyhyellä väliajalla toistuva liikkeen tunnusmusiikki, soppa on valmis. Alussa homma repeilyttää, mutta tunnusmusiikkia lukuun ottamatta tähän tottui aika nopeasti. Kaikille tämä ympäristö ei varmaankaan sovellu.

Itse kameroita oli esillä niin paljon, että erehdyin kokeilun jälkeen ostamaan hieman kalliimman kameran kuin olin aikonut. Hintataso on kamerasta riippuen joko jonkin verran matalampi tai kalliimpi Suomeen verrattuna. Jenin vahva kurssi kuitenkin pitää huolen, ettei tavaroita mitenkään älyttömän halvalla saa. Kameran ja muiden tavaroiden osto oli ihan hauskaa puuhaa puoli japani-englanniksi, ja pienikin sanojen tuntemus tyyliin ”akai” (punainen eli kameran väri) on hyödyksi. Japania pääsee harjoittelemaan myös kameran valikoissa, joita ei saa englanniksi.

Mainostajat eivät pitäydy pelkästään liikkeen sisällä, vaan Akihabaran kadut ovat täynnä mainostajia. Palkka ei voi kyllä olla hirveän huima, jos pienemmällekin liikkeelle voi palkata 4-5 huutajaa ulos. Japanissa on muutenkin yleensä asemien läheisyydessä lappujen jakajia, mutta Akihabara on kyllä omassa kastissaan.  Animekultturia myötäillen kadulla näkyy mitä erilaisimpiin vetimeihin sonnustautuneita mainostyttöjä (oli siellä kai muutama miespuolinenkin).  Yleisin asuste lienee maid-puku (siis sellainen palvelustytön asu), joita tuli kadulla vastaan varmaan joka korttelissa. Kameraa minulla ei valitettavasti ollut vielä toiminnassa Akihabarassa sattuneesta syystä, mutta etsivä löytänee kuvamateriaalia paikasta enemmän halutessaan.

Hauska bussi. Muutenkin Akihabarassa kierteli mainosbusseja/rekkoja, joiden ainoa tehtävä on ilmeisesti kiertää ympyrää ja soittaa musiikkia kovalla äänellä.

Jarkko tykkää (ja oli muuten hieman kuuma).

Akihabara on täynnä erilaisia peli- ja pachinkohalleja. Vierailimme muutamassa, mutta suurempaa peli-intoa ei vielä silti syttynyt. Pelihallit muistuttavat Suomessakin joskus 90-luvulla olleita halleja, joita ei enää niinkään näy. Pachinkohalli taasen on jotain ihan muuta, vaikka pachinkoja periaatteessa Suomessa onkin yksinkertaisemmassa muodossa näkynyt. Halleja on Tokiossa joka paikassa, ja ne ovat monesti aivan tupaten täynnä porukkaa, savua ja uskomattoman kovaa meteliä. Samanlaisen savun ja metelin voisi kokea ehkäpä asvaltintekokoneen vieressä. Itse asiassa olen muutaman kerran kadulla kävellessä erehtynyt luulemaan, että joku alkaa siivoamaan katua vaikka kyseessä onkin vain pachinkohallin oven hetkellinen aukeaminen. Toki näitäkin halleja lienee erilaisia. Pachinkon suosio on kyllä silti mysteeri. Kokonaisuudessaan Akihabarasta löytyy vaikka mitä hauskaa ja vähemmän hauskaa kauppaa. Hämärimmiltä kujilta löytynee palveluja joka tarpeisiin. Päivän reissu ei välttämättä avaa kaupunginosaa vielä kokonaisuudessaan.

Satunnainen iltaesitys Akihabarassa.

llalla Akihabaran kruunaa vielä talojen valomeri. Porukkaa virtasi lauantai-iltaa myöten vielä lisää paikan päälle, eli kai tämä on suosittu illanviettomestakin vaikkei varsinaisia baareja niin näkynytkään. Hieman hullu paikkahan Akihabara kaiketi on, mutta toisaalta muut Tokion kaupunginosat ovat tuntuneet ihan normaaleilta tämän jälkeen. Matkalla pois pistäydyimme vielä Shibuyassa, joka on liikenteen risteämiskohta. Täältä pitää laittaa vielä pakollinen kuva myöhemmin paikallisesta isosta risteyksestä.

Lyhtyjä Shibuyassa.

Porukkaa riittää niin kuin aina.

Matka Tokioon

On kulunut jo muutama päivä siitä kun muutin Tokioon, joten on aika potkia pientä blogin poikasta pystyyn. Eli kyseessähän on perinteinen vaihtoblogi Tokiosta, jossa olisi tarkoitus oleskella yksi vuosi. Varoituksen sanana alkuun, että en takaa säännöllisiä blogipäivityksiä ja varsinkaan laadukkaita blogipostauksia, mutta yritetään kuitenkin.

Ennen kuin tulee väärinkäsityksiä, kerrottakoot myös että tämän vaihto-ohjelman pääpointtina on tutkimus, jonka lisäksi käydään vähän japanin kieltä ja kulttuuria sekä muutamia tutkimukseen liittyviä kursseja. Eli varsinaisesta bileohjelmasta ei ole kysymys (juu, niitäkin olisi löytynyt). Vaihtariyliopistona toimii Tokyo Institute of Technology, jonka kanssa Teknillisellä korkeakoululla, tai no Aalto-yliopistolla, on vaihtosopimus.

Skipataan turha byrokratia ja valmistautuminen matkaan ja siirrytään suoraan lentoon. Siitäkin nimittäin kannattaa mainita sananen. Tokioon lennettiin Finnairilla ja Air Francella, eli lento meni Helsingistä Pariisin kautta Naritan lentokentälle.  Mukana matkalle ja vaihtoon lähti kaverini Panu, jonka kuvasaldoon luotan tässä blogin alkuvaiheilla osittain sillä ostin kameran vasta täältä Tokiosta. Lento oliperiaatteessa Finnairin ja Air Francen yhteinen lento, mutta käytännössä yhteistyö kaiketi voisi olla toimivampikin. Esimerkiksi check-in useammalle laukulle ei etukäteisinfosta huolimatta netissä onnistunut, vaan check-in tehtiin lentokoneella Finnairin pisteellä, josta saatiin lappu joka piti kiikuttaa Air Francen pisteelle ja maksaa toinen laukku. Käytäntö ei ollut ihan selvä Finnairin virkailijoillekaan.

Air Francen mahtikone A380

Plussana Pariisin kautta matkustamisessa oli halvemman matkan lisäksi erittäin mukava lentokone A380, joka on (kai) maailman suurin matkustajalentokone. Se oli kyllä oikeasti aika suuri. Jotain lentokoneista tietävä osaisi varmaan arvostaa vielä enemmän.  Olin vähän yllättynyt miten vähän konetta täytettiin loppujen lopuksi, mutta tämä lienee tapana yölennoilla (?). Fiksuimmat ihmiset valtasivatkin heti monta penkkiä koneesta mukavaa makuuasentoa varten. Nopeat syövät hitaat, joten suosittelen kyllä samaa taktiikka yölennoille muillekin. Allekirjoittaneelta nukkuminen yhdellä penkillä olisi voinut sujua paremminkin.

A380 oli kiva kone, ja aktiiviset lentomatkustajat ja Jarkkokin osaa arvostaa jokaisessa penkissä olevaa pientä tietokonetta, jolla pääsee katselemaan TV-sarjoja ym. tai vaikka lentokoneen kolmea eri kameraa sekä kuljettua reittiä. Air France myös hakkaa Finnairin tarjoiluissa, sillä koneessa tarjoiltiin viiniä, olutta, juustoja ja shampanjaa ilmaiseksi ruokien lisänä ja muutenkin. Ihan kivaa kyllä. Ruoka oli erittäinkin hyvää lentokoneruuaksi eli nälkäisenä perille ei tarvinnut laskeutua. Lentohan oli pitkänpuoleinen 11 tunnin reissu Pariisista Tokioon. Toisaalta näinkin pienessä ajassa pääsee toiselle puolelle maapalloa. Lentoreitti Pariisista Tokioon meni vielä Suomen läpi, ja aika läheltä lähtöpistettäkin, mikä aiheutti pientä huvittuneisuutta. 

Nopea paluu Suomeen Pariisista. Lento jatkui Suomen jälkeen Siperian ylle.

Naritan lentokenttä on Tokiosta 80 km kuuseen, jota en ollut itsekään kunnolla tajunnut. Pisteet siis tutoreille, jotka jaksoivat tulla torstaiaamuksi kello 8 vastaan lentokentälle. Lennosta olisi jäänyt kyllä erittäin hyvä maku ilman hajonnutta matkalaukkua. Painavammasta laukusta oli nimittäin kantokahva lähtenyt kokonaisuudessaan kävelemään, joten sitä ei voinut muodikkaasti rullata perässä. Japanilaisten enkuntietämys tuli esille kun menin asiaa kyselemään Air Francen pisteellä. Pitkähkön prosessin ja ihmettelyn jälkeen sain lapun, jolla jokin korjaamofirma ilmeisesti tulee laukun hakemaan ja korjaamaan kunhan soitan palvelunumeroon kämpiltä. Tämä oli ihan siistiä, tosin laukun kantaminen oli käytännössä mahdotonta joten se piti lähettää postilla asuntolaan. Tämä ei onneksi maksanut kuin parikymppiä, ja tehokas Tokion posti toi laukun perille ihan ehjänäkin toisin kuin Air France.  Lisäksi tajusin prosessista, että japaninkieltä on kyllä pakko opetella lisää sillä enkulla täällä ei ainakaan pelkästään pärjää. Onneksi postinlähetyksen hoiti kuitenkin erittäin ystävällinen tutorini Tomomo.

Vaikka Narita onkin ”kuusessa”, sieltä menee kuitenkin aktiivinen metro/juna-yhteys Tokion junaverkostoon. Metro/juna on siis kuin Helsingin metro, joka kulkee välillä maan alla. Aika pian sai oppia, että tämä on the kulkuväline Tokiossa. Jokaiseen paikkaan pääsee metrolla ja pysäkkejä riittää. Mainitaan toimivasta metrosysteemistä vaikkapa myöhemmässä postauksessa lisää. Naritasta asuntolaan kesti joku 2 tuntia, joka sisälsi pari vaihtoa.  Näissä olisi ollut kyllä aivan pihalla ilman tutoria.

Ensivaikutelmana Tokio tuntui aikasta isolta kaupungilta, jossa on erittäin lämmin ja paljon ihmisiä. Tämä tunne on myös säilynyt seuraavien päivien aikana. Kaupunki vain jatkuu jatkumistaan pysäkiltä toiselle. Kuumuus on painostava ja jokin keino hikoilun tappamiseksi pitänee keksiä jossain vaiheessa. Muutaman ruokailun jälkeen tuntuu erittäin vahvasti siltä, että japanilainen safka hakkaa suomalaisen helposti. Tosin terveellisyydestä en mene ihan takuuseen, kun joskus mainostetaan miten terveellisesti japanilaiset syövät. Paneudutaan myös ruokailuun lisää myöhemmin.

Asuntola on minusta ihan kiva paikka. Ulkoapäin rakennus on jopa siistin näköinen (aika harvinaista täällä Tokion mittapuulla) ja sisään mennään liukuovista. Minulla on oma huone, joka on muutaman neliömetrin isompi kuin soluhuoneeni oli Helsingissä. Keittiöt, suihkut ym. jaetaan kerroksen kesken. Jopa petivaatteet ja peitto annettiin käteen, eli palvelu toimii. Säännöt ovat kylläkin melko tiukat. Huomiona kaikille jotka puhuivat Japaniin tulemisesta: majapaikkaa minulta ei valitettavasti saa. Se tehdään harvinaisen selväksi, alakerrasta löytyy jopa Tokyo Techin varapressan ilmoitus, jossa lukee pelkästään että yövieraita ei sallita. Itse asiassa huoneisiin ei saa edes tulla käymään, vaan mahdolliset tapaamiset tehdään eka kerroksen yhteisessä tilassa, kunhan ne kirjataan ylös. Siellä on tosin pingispöytä (jee).

Asuntola edestä. Liukuovet aukeavat 24/7.

Huone muutettaessa.

Näkymä parvekkeelta. Bongaa ala-aste vasemmalla. Heräsin yksi aamu älyttömään fanfaariin koulun pihalta.

Asuntolan edusta on mukavan rauhallista aluetta.

Seuraava päivä Tokiossa menikin enimmäkseen byrokratian hoitamisessa eli mm. ulkomaalaiseksi rekisteröitymisessä. Lisäksi saatiin opiskelijakortit sekä opiskelija-alennus liikenteeseen. Kampusalue vaikutti mukavalta ja rauhalliselta (aidatulta) mestalta. Tässä on ollut nyt 3 päivää vapaata aikaa reissailla ympäriinsä esimerkiksi hassunhauskassa Akihabarassa, josta luvassa lisää settiä myöhemmin. Jatkossa kirjoitan luultavasti hieman lyhyemmin :) Mutta hauska paikka tämä on. Täältä tähän.