Paluushokki

Nyt jo puolitoistaviikkoa Suomessa vietettyäni voisi purkaa lyhyesti tuntoja paluushokista, jos sitä siksi haluaa nimittää. Heti Helsingin lentokentälle tultaessa tajusi, että palvelutaso on tosiaan täällä kotomaassa hieman erilainen. Vaikka se oli odotettavissa, perusasiat olivat päässeet karkaamaan mielestä vuoden aikana. Lentokenttätaksin kuski nauratti kun meni ensin väärään autoon ja totesi sitten kovaan ääneen "Ei SAATANA - väärä auto!" ja repesi totaalisesti. Eihän tämä kummoinen jutuntynkä toki ole, mutta sillä hetkellä se nauratti aika paljon kun kontrasti Japaniin oli niin älytön. Ei minua tällainen toki haittaa, itse asiassa tuohan oli oikeasti hauskaa. Mutta palvelutasoa jäi kuitenkin oikeasti kaipaamaankin. Missä ovat 24h auki olevat lähikaupat ja pikariisilihapaikat... 

Se mikä minua oikeasti ärsyttää tosin ovat sylkevät ja kiroilevat nuorisojengit Kampissa ja muualla, roskat joka puolella, epäkohteliaat ja mulkoilevat ihmiset sekä paikoittainen masentuneisuuden ilmapiiri. Enkä nyt tarkoita, että kaikki olisivat ikäviä ihmisiä, mutta yllättävän iso osa kuitenkin vajoaa tähän kategoriaan. Yleisestä kohteliaisuudesta ei ole tietoakaan ja jos itse yrittää olla kohtelias, ei oikein välttämättä saa kummempaa kiitosta vaan outoja katseita. Ihmiset kehuvat ja mainostavat viime yön kännireissuja, jossa heitettiin ulos bussista ja heittävät samalla tölkit maahan. Näin myös heti eka päivinä varkaan juoksemassa poliisia ja turvamiehiä pakoon. Lisäksi humalaiset ratikassa huutelevat ja kiroilevat ympäriinsä ja yksi tyyppi oli aivan täysin aineissa ja sekaisin. Ei näitä kavereita oikein ollut Japanissa. Tai ainakaan kukaan ei käyttäydy oikeasti uhkaavasti. Masentuneisuudella tarkoitan sitä, että ihmiset eivät osaa iloita pienistä asioista. Muut lyttäävät kyllä iloitsijan nopeasti alas. Sain tästä esimerkin kun olin japanilaisten kanssa katsomassa ilotulitusta Helsingissä ja ilotulituksista ei ilmeisesti saanut iloita kun viereisessä porukassa joku alkoi heti matkimaan japanilaisten ihastusääniä.

Toisaalta ystäviä on ollut luonnollisesti kiva nähdä täällä. Ehdin jo viettämään aikaa yliopistoomme tulleiden japskivaihtarien kanssakin. Heitä on täällä peräti yhdeksän, ehkä jopa enemmänkin, joka on hyvin iloinen asia. Toisaalta heillä tuntuu täällä Suomessa olevan hauskaa ainakin toistaiseksi, että ehkä angstailen nyt liikaa tuossa ylhäällä. Myös muutamat koululuennot missä olen ollut vaikuttavat monta kertaa järkevämmältä kuin mikään koulujuttu mitä Japanin yliopistossa tein, eli opiskelu maistunee paljon paremmin kuin labra Japanin päässä.

Viimeinen ilta Japanissa

Viimeiset reissut Koreaan ja Kiinaan ovat onnellisesti ohitse, dormiasunto siivottu ja luovutettu kunnialla, yllättävän suuret matkatavarat kasattu ja viimeiset hyvästit sanottu.  Kirjoitan tätä Naritan hostellista, joka sijaitsee todella lähellä lentokenttää. Viimeinen viikko oli yllämainituista syistä vähän kiireinen, mutta onneksi aikaa oli sen verran että ehdin vielä fiilistelemään vähän Japania. Mahtava paikkahan tämä on ja mielessä kävi monta asiaa mitä Japanista jää kaipaamaan, päällimmäisenä ehkä kivat ja kohteliaat ihmiset.

Olin aivan viimeisiä asukkeja asuntolasta kun lähdin. Olimme vielä muutaman yön hostellissa Tokiossa Panun ja erittäin hyväksi ystäväksi tulleen ruotsalaisen sällin kanssa. Häntä ainakin pystyy tulevaisuudessa näkemään, kun Ruotsi nyt ei niin kaukana ole. Lisäksi nautin Panun labralaisten kanssa ilotulituksesta toissa iltana. Sieltäkin tutuksi on tullut esimerkiksi vietnamilainen äiti, joka opiskelee tohtoriksi. Toivottavasti häntäkin vielä joskus näkee.

Tokion hostellissa tuli tuttuun tapaan törmättyä myös muihin matkaajiin. Juteltaessa kuitenkin tunsin oloni ihan ulkopuoliseksi kun muut olivat olleet Japanissa vain muutamia päiviä ja nauroivat tavoille ja kielelle. Noh, näin varmaan teksiin itsekin jos olisin tänne juuri tullut mutta kukaan meistä ei oikein pystynyt samaistumaan näiden matkaajien kanssa; ehkä tunsin itseni niin sanotusti vähän japanilaiseksi. Vuosi on siis tehnyt tehtävänsä.

Jos virtaa riittää, käyn vielä nyt yöllä Naritan oikein mukavassa temppelissä ja sen jälkeen lennolle aamulla (pankin sulkemisen jälkeen). Kirjoitan vielä myöhemmin lyhyesti reissuista ja ehkäpä jonkinlaisen yhteenvedon vuodesta tänne. Tie Suomeen käy, Japani taakse jää...

Vuori nimeltä Fuji

No spot in this world can be more horrible, more atrociously dismal, than the cindered tip of the Lotus as you stand upon it. - Lafcadio Hearn (1898)

A wise man climbs Fuji once, a fool climbs it twice. –Japanilainen sanonta

Olen vihdoin saanut ohjelman virallisesti sekä epävirallisesti päätökseen, joka tarkoittaa lomaa! Sekä myös enemmän vapaata aikaa kirjoittaa vaikka blogipostauksia. Tai olisi aikaa ellen lähtisi huomenna kohti Koreaa ja Kiinaa. Itse asiassa herätys on tuossa vajaan 3 tunnin päässä, mutta eihän tässä muutenkaan tule paljoa nukuttua niin tehdään blogipostaus kun edellisestä on kulunut hävettävän paljon aikaa. Ja sitä paitsi kävin Fujilla!

Päivä alkaa dormilta aamulla. Fuji lähes tyylikkäästi ympyröitynä.

23. heinäkuuta 2011 oli viimein pitkään odotettu päivä, jolloin lähdimme kiipeämään vuorelle nimeltä Fuji. Tuo vuori on muutamassa kuvassa tässäkin blogissa esiintynyt, ja se vaikuttaa suorastaan valtavan suurelta. Näkyyhän se kuitenkin yli sadan kilometrin päähän minun asuntolan 3. kerrokseenkin. Alun perin Fujille piti mennä minun labran ja Panun labran porukalla, mutta kerta alkuperäiset tyypit minun labrasta peruivat homman, niin lähdin suosiolla Panun labran matkaan. Panulla on loistosakkia labrassa, ja olen heitä muutamaan kertaan käynyt moikkaamassa. Yhteensä meitä lähti matkaan 7 tyyppiä, joista minun lisäksi yksi vietnamilainen ei kuulunut labraan.

Suurimmalla osalla itseni mukaan lukien oli rinkka mukana, jossa oli eväitä, vaatteita ja 4 litraa vettä.

Aika käytettiin hyödyksi.

Gotemban 5. asema: viimeinen merkki sivistyksestä.

Meininki katossa.

Tonttulakki päähän ja menoksi (???)

Pelkästään Gotemban 5. asemalta avautui jo hienot maisemat.

Porukka sopi erinomaisen hyvin yhteen, ja hyvää läppää heiteltiin suurin osa matkasta Fujille. Eli se osa matkasta jota ei nukuttu. Tämä matka kesti noin kaksi ja puoli tuntia, liikkeeseen lähdimme kotoa kello 12. Kohteeseen eli Gotemban 5. asemalle saavuimme noin kello 17.00 ja liikkelle taisimme lähteä 17.30 aikoihin. Fujin päälle menee monta eri reittiä, joista valitsimme luonnollisesti pisimmän ja vaikeimman, sillä kellään meistä ei ollut kokemusta näin isolle vuorelle kiipeämisestä. Jos havaitsitte äskeisessä lauseessa loogisen virheen, niin olette viisaampia kuin me olimme. Lähtöasemalla lukee, että huipulle on matkaa 10.8 km tai 440 minuuttia (= noin 8 tuntia). Juoksulenkkejä tehneenä 10.8 km vaikutti aika lastenleikiltä. Alkukorkeus on 1400 metriä, huippu taasen 3750 metrissä.

Eka kilometri.

...mutta muutama vielä edessä.

Mieli muuttui nopeasti, kun aloitimme kapuamisen. Gotemban reitti on muodostunut vain 30 vuotta sitten sattuneessa purkauksessa. Toisin sanoen koko reitti on pelkkää tuhkakiveä. Jos olet kävellyt ikinä soramontussa, maasto muistuttaa hyvin pitkälti sitä mutta mustana. Ja koko reitti oli samanlaista eli maisemakin oli koko ajan sama. Lisäksi se oli aika uskomattoman jyrkkä. Meillä oli toki loistava ryhmähenki kylläkin eli kapuaminen oli ensiksi hauskaa puuhaa. Siitä huolimatta jo 2500 metrin korkeudessa oli tunnustettava itselle, että suurin osa voimista on aika tehokkaasti kulutettu. Oli hieman hyytävä ajatus, että muut reitit vasta alkavat tältä korkeudelta. Painava rinkka myös hieman hidasti matkan tekoa.

Lähes koko matka kiivettiin pilkkopimeässä. Oikeassa alakulmassa näkyy muita nousijoita eri korkeuksilla.

Otsalamput ovat must.

Koska aloitimme kiipeämisen iltaa vasten, pimeätä tuli nopeasti. Meillä oli mukana muutama otsa- ja taskulamppu joiden valossa menimme eteenpäin. Gotemban reitti valittiin osaksi siksi, että kuulimme suositun reitin olevan paikoitellen jopa tukossa. Sitä ongelmaa ei ollut Gotemban reitillä, jolla ei ollut melkein ketään. Kuitenkin yksittäisiä ryhmiä oli toki liikenteessä. Pimeässä yössä nämä näkyivät yksittäisinä valopisteinä pitkin älyttömän isoa Fuji-vuorta, eri korkeuksilla. Fiilis oli todella hieno, kun nämä valopisteet näkyivät kirkkaan tähtitaivaan alla. Välillä pilvien välistä, joiden yläpuolelle tulimme jossain vaiheessa, näkyi eri kaupunkien valoja. Lisäksi linnunrata erottui helposti ja onnistuin bongaamaan kolme tähdenlentoa.

Ilma kylmeni yöhön, mutta meillä oli lähes tarpeeksi vaatteita mukana. Matkanteko kävi koko ajan hitaammaksi. Hauskinta antia matkassa oli pitkään odotettu 6. asema. Matkan varrelle tuli lopulta uusi 6. asema, joka oli kuitenkin suljettu. Noh, vanhalle asemalle oli kuitenkin enää kilometri siitä, joten piristyimme. Olikin oikeasti hauskaa, että vanhalla 6. asemalla oli pelkkiä kiviä. Ensimmäinen asema olikin siis 7. asema johon saavuimme joskus puolenyön jälkeen. Täältä löytyi muun muassa lämmitetty vessa, mutta ei oikein mitään muuta.

7. aseman kohdalla moni ryhmän jäsenestä oli silmin nähden erittäin väsynyt. Reitin viimeiset osuudet olivat välillä yllättävän jyrkkiä ja irtosora ei antanut tukevaa jalkasijaa koko matkalla. Vaelluskengät olisivat olleet hyvä hankinta tänne. Meno hidastuikin koko ajan enemmän ja enemmän, ja tauot venyivät pitemmiksi. Vaikka olo ei muutenkaan täydellinen ollut, ongelmaksi varsinkin itselleni alkoi muodostua enemmän ja enemmän nopea hengästyminen liikkelle lähdön jälkeen. Toisin sanoen mitä korkeammalle mentiin, sitä nopeammin hengästyi, luonnollisesti vähäisen hapen takia. Kun hengitys ei tasaantunut enää edes tauoilla, oli lopulta pakko viheltää peli poikki omalta osaltaan vain alle kilometrin päässä huipulta, mutta kuitenkin korkeusero huipulle olisi ollut vielä 500 metriä. Tällöin kello oli 04:00, eli kavuttu oltiin vajaa 10 tuntia. Eräs ryhmän tyttö sanoi, että hänkin kääntyy takaisin, sillä hänellä oli pääkipua, joka on yksi merkki vuoristosairaudesta. Kuulin jälkikäteen, että lisähappi olisi voinut olla ihan järkevä hankinta.

Fiilis oli hieman allapäin, mutta päätös kääntymisestä oli oikea sillä kun olin päässyt takaisin 9. asemalle olo oli hetkellisesti ihan kunnolla huono. Sain ihastella auringonnousua kuitenkin 9. aseman ihan hienosta paikasta, vaikka fiilis ei oikein rohkaissut kuvien ottoon. Mutta paikka oli uskomattoman hieno, nimittäin se oli reilusti pilvien yläpuolella.

Auringonnousu!

Auringonnousu!

Katselimme auringonnousua ensimmäiseltä asemalta ylhäältä poistuessa, korkeus yli 3000 m.

Auringonnousu värjäsi kivet hetkellisesti todella punaiseksi.

Lähdimme laskeutumaan tytön kanssa vuorta alas, joka oli helpompaa puuhaa kuin toiseen suuntaan. Olokin parani nopeasti. Reitti tuntui kuitenkin uskomattoman pitkältä, ja kysyimme jopa 2 kertaa tietäkin kun tie kuitenkin haarautui joissain kohti (reitti takaisin ei ole sama kuin ylös). Lopulta kahdeksan jälkeen aamulla olimme lähtöpisteessä, joka oli todella sankan pilviverhon peitossa. Kuulimme, että lopulta vain 2 henkeä oli käynyt huipulla.

Reitti alas.

Tervetuloa Marsiin.

Laskeutuessa tajusi kuinka valtavia korkeuserot olivat. Kohti alhaalla näkyviä laaksoja tie käy. Alaspäin menevä reitti ei mutkitellut niin kuin ylöspäin menevä. Tätä olisi voinut juostakin, jos olisi jaksanut; jotkun sitä juoksuakin harrastivat.

Kun lopulta saavuimme laaksoon, se oli umpisumussa.

Vaikka homma ei ihan nappiin mennytkään, niin maisemat olivat kyllä upeita. Vuorta laskeutuessa tajusi kuinka valtavan korkeuseron olimme taivaltaneet. Alussa olimme selvästi pilvien yläpuolella, ja lopulta sukelsimme pitkään pilviverhossa. Nättiä. Jos vaellatte joskus Fujille, älkää ottako Gotemban reittiä ihan jo siitäkin syystä, että koko reitti on samaa tuhkasorakiveä. Muilla reiteillä on alussa vähän muunlaistakin maastoa kuulemma. Sen lisäksi tien pitäisi olla muilla reiteillä parempi. Hyvin tässä oppi tuntemaan omia rajojaan kuitenkin. En muista raskaampaa kokemusta kuin tämä ainakaan heti, ehkä täysmaratonit menevät lähelle mutta kyseessä on vähän erilainen rasitus.

Nyt kun kuvia katseli vielä uudestaan, niin kyllähän tuonne pitää päästä vielä joskus toistekin :)

Sadekausi Kyushussa

Toukokuun lopussa porukat tulivat käymään luonani ja määränpäänä oli tällä kertaa Kyushu, joka sijaitsee länsi-Japanissa. Tokiossakin aikaa ehdittiin kuitenkin viettää. Matkaa piti itse asiassa siirtää alunperin erään maanjäristyksen takia, mutta hyvä että uskalsivat kuitenkin tulla Japaniin.

Kyushu ei ole siis osa pääsaarta Honshua, mihin Tokio lukeutuu. Kyushuun onkin matkaa aika paljon, joten sinne mentiin lentokoneella. Huomaa, että luotijunan lippu olisi maksanut yli kolme kertaa enemmän kuin lentokone.

Wikipedian kartta Kyushusta.

Ensimmäisenä matkasta jäi käteen se, että Kyushussa oli alkanut sadekausi. Päivääkään ilman sadetta emme Kyushussa täten viettäneet, mutta ei sade nyt kuitenkaan matkaa pilannut. Muutama kohde jäi kuitenkin näkemättä.

Okinawalta tuttuun tyyliin vuokrasimme etukäteen vuokra-auton, jonka lunastimme Kumamoton lentokentältä pienen japaninkielisen puhelinkeskutelun jälkeen.
En ole montaa puhelua japaniksi joutunut soittamaan, ja se kyllä näkyy ymmärtämisessä. Puhelut ovat vähän vaikeampia kun sanoja ei kuule niin hyvin ja käsiä ei voi käyttää apuna. Auto kuitenkin saatiin, ja se oli varsin mukava peli. Pääsin autoon pelkääjän paikalle reissun ajaksi, sillä itselläni ei ole kansainvälistä ajokorttia eikä sitä enää Japanista käsin saa vaikka Suomesta sen saisikin helposti. Isän kyky sopeutua vasemmanpuoleiseen liikenteeseen vähän pelotti, ja ihan syystäkin kyllä. Selvisimme kuitenkin naarmuitta perille ja lopputuloshan se on tärkein.

Kyushussa kiersimme saaren tavallaan ympäri, lähtemällä Kumamotosta ja menemällä vuorten läpi itärannikolle, josta etelään Miyazakiin ja takaisin toista rantaa pitkin. Maisemat Kyushussa ovat upeat myös autosta, vaikka sumu korkeampia vuoristoja peittikin. Vuoria siis matkan varrella riitti. Alkajaisiksi menimme kuuluisan Ason tulivuoren kautta itärannikkoa kohti. Valitettavasti tulivuori oli "kiinni", toisin sanoen tulimme paikalle liian myöhään. Asia ei kuitenkaan harmittanut juuri, sillä näkyvyys oli eteen noin 10 metriä. Mutta vuorenympärystö oli kuitenkin hienoa seutua, tuli mieleen ihan Skotlannin nummet, vaikka en ole kyllä siellä ikinä käynytkään.

Meditoiva jätkä vuoren huipulla.

Siistejä niittyjä alempana.

Autossa oli japaninkielinen GPS, jonka käyttäminen onnistui tässä vaiheessa kuin tanssi. Hauskana faktana voisi mainita ekan hotellin parkkitornin. Eli siis semmoisen erittäin kapean ja korkean tornirakennuksen, jossa ei ole mitään ikkunoita ja johon pitäisi autot mahtua pysäkkiin. Olen ihmetellyt ennenkin miten ihmeessä tuonne pystyy auton saamaan sisään, ja tällä kertaa ongelma selvisi. En valitettavasti muistanut ottaa yhtään kuvaa, joten tässä joutuu linkkaamaan ulkopuolisille sivuille. Mutta tästä simppelimmäksi ei parkkeeraus mene: Ajat parkkitornin vieressä olevalle ympyrälle, jossa auto käännetään oikeaan suuntaan. Sen jälkeen ajetaan sisään rakennukseen, jossa odottaa alusta johon ajetaan niin pitkään kuin punainen valo syttyy. Ja se siitä. Lopun hoitaa koneisto. Torniin mahtuu juuri ja juuri 3 autoa yhteen "kerrokseen", kun sivupeilit käännetään sisään. Autot alustoineen ovat tornin sivuilla ja keskeltä robotti vetää alustan ylös ja hinaa sen tyhjään koloon. On kyllä näppärää ja säästää tilaa erittäin paljon. Käytetäänköhän tätä systeemiä missään muualla?

Parkkitorni ja hotelli. Vähän saman tyylisiä?

Toisena päivänä oli niin sateista, että emme pyrkineet mihinkään mahtikohteisiin vaan keirtelimme majapaikka Oitan lähistöllä. Oitan vieressä sijaitsee Beppu (heh), joka on vulkaanisesti aktiivista aluetta. Toisin sanoen aika monesta paikkaa kaupunkia tulee höyryjä maasta. Höyryjenkatselua varten turisteille on rakennettu höyryjen ympärille fiilistelypaikkoja, joita kutsutaan osuvasti helveteiksi. Kävimme vain yhdessä, mutta se oli kyllä ihan siisti paikka. Jopa jalkojakin pääsi uittamaan vedessä, tosin ei ihan siinä kohtaa missä kuuma lähde itsessään oli. Helvettireissun jälkeen ajelimme lähivuoristolla ihailemassa satunnaisia paikkoja.

Helvetti.

Höyriystä menoa.

Ruskea lammikko.

Kuumassa lähteessä paahdettua vanukasta. Oli hyvää!

Höyryjä tosiaan tuli kaupungissakin vähän joka kolosta. Vasemmalla hotelli (ei meidän).

Satunnainen ajeluretki johti satunnaiselle vesiputoukselle.

Kolmantena päivänä ajoimme itärantaa pitkin Miyazakiin, jossa matkan varrelle sattui muutama mukava nähtävyyskohde. Näistä yksi oli todella hieno niemi hieman myrskyävän meren ympäröimänä ja toinen oli saari nimeltä Aoshima (="sininen/vihreä saari"). Saari oli todella pieni, mutta siisti paikka sillä meri oli kaivertanut rantakiveä hauskasti uurtaen. Itse asiassa tykkään tällaisista paikoista todella paljon. Aoshiman lähellä oli selvästi muutama turisteja varten rakennettu paikka, jotka olivat parhaimman loistonsa jo nähneet. Turisteja näkyi kyllä muutama, mutta mitään sesonkiaikaahan tämä ei varsinkaan sadekaudella ollut.

Matka Miyazakiin.

Itäistä merenrantaa. Erittäin kivaa.

Niemenkärki ja siistit aallot.

Aoyama oli hieno paikka.

Rantamassa oli enimmäkseen mereltä tullutta simpukkaa. Nättiä.

Hienon karua.

Kolmannen yön yöpymispaikka oli outo kaupunki, jota kutsuttiin Miyazokokojoksi. Outo siksi, että koko kaupunki oli aivan älytön sekasotku eri värejä ja muotoja. Ei Japanissa nyt yleensä mitään yhtenäisyyttä olekaan, mutta tämä meni jo silti paljon yli muista. Mieleen tuli lähinnä Okinawan Amerikamura, eli jenkkejä varten tehty pikku kaupunginosa. En kyllä pystyisi tässä kaupungissa asumaan. Kyseessähän on ihan pikkukaupunki siis muutenkin.

Toiseksi viimeisen päivän pääkohde oli tarkoitus ollut Kirishiman kansallispuisto, jossa kyllä kävimmekin ja olimme siellä jonkin aikaa. Pettymyksenä sade kuitenkin pikemminkin paheni kuin lakkasi vastoin säätiedotusta. Paikka kuitenkin näytti siltä, että se olisi selkeällä säällä ihan uskomattoman hieno, sillä se koostuu tulivuorten sarjasta. Kuulemma todella selkeänä päivänä täältä voisi nähdä jopa Korean, sillä vuorilla on muutama kilometri korkeutta. Yli kilometrin korkeuteen meni ihan autotietkin, mutta kova sade ja sumu pitivät huolen ettei mihinkään oikein nähnyt. Mutta luontopolkujen alkupisteistä näki, että ne olisivat olleet erittäin kivoja. Tänne kyllä kannattaa varmasti tulla, jos on tilaisuus. Tulisi mieli itsekin tulla vielä uudestaan, ja ehkäpä joskus tulenkin.

Kirishiman kansallispuisto.

Hetken satoi vähemmän, jolloin sai napattua kuvan vesiputouksesta tien varrella. Ai että kun tänne pääsisi vaeltelemaan.

Viimeinen yö vietettiin Kumamotossa, josta maaininnan arvoinen onpi Kumamoton linnan. Tämä oli yllättävänkin hyvä paikka, tai ainakin minun kirjoissani hienompi kuin Nagoyan linna. Itse alue oli kohtuullisen suuri, muureineen kaikkineen. Eihän linnat kyllä silti eurooppalaisille linnoille vertoja vedä, mutta rakennustyyli on kuitenkin vähän erilainen.

Kumamoto by night.

Kumamoto by day.

Kumamoton linna, josta on tietenkin tehty myös oma hahmo :)

Näkymä linnan huipulta.

Suzukakedain kampusfestari

Rakas koulumme koostuu kolmesta eri kampuksesta. Vähän kuin Aalto-yliopisto, tosin täällä on kolme kampusta pelkkää tekniikkaa. Vaikka asuntolalta onkin jo ennen mainostettu tunnin matka kouluun, lähimmälle kampukselle matka on huomattavasti lyhyempi, ehkäpä noin vartti. Minkälainen kampus tämä muun muassa biologiaan keskittynyt kampus oikein onkaan? Sen kävimme selvittämässä eräänä pilvisenä viikonloppuna kyseisen kampuksen kampusfestivaalissa.

Totta puhuen, olin kuullut kampuksesta jo sanan vaihtarikaverilta. Eräs jenkki oli löytänyt artikkelin, jossa sanottiin että Suzukakedain kampuksessa tehtäisiin kaikista Japanin yliopistojen kampuksista eniten itsemurhia. Tämä ei muuten välttämättä ole mikään pieni luku, itsemurhia nimittäin täällä kuitenkin tehdään. Kyseinen jenkki myös opiskelee Suzukakedain kampuksella, eikä hän ollut yhtään eri mieltä artikkelin kanssa. Tämän takia kampus oli nähtävä omin silmin.

Pääsisääntulo.

Korkein betonirakennus.

Luontoakin olisi tarjolla. Onneksi.

Odotimme siis ankeata kampusta ja emme joutuneet pettymään. En tiedä minkälaisia kampuksia keskimäärin Japanissa on, mutta Japanin talojen ulkonäöstä yleisesti ehkä voisi sanoa sen, että ulkonäöllä ei ole niin väliä. Sisältä talot yleensä ovat kivoja, ulkopuoli sen sijaan voipi olla vaikka aaltometallia. Suzukakedain kampus noudatti tätä kaavaa erittäin hyvin. Paikalliset arkkitehdit keksivät tehdä taloista maalamattomia betonikuutioita. Ongelmaksi saattaisi kuitenkin muodostua se, miten talot erotetaan toisistaan. Ei hätää, maalataan betoniin siis talon numero! Loistava idea, joka varmasti varmistaa innovatiivisen oppimisympäristön. Minusta Teknillisen Korkeakoulun kauttaaltaan punaiset rakennukset ovat tylsiä, mutta täällä homma on kyllä vedetty astetta pitemmälle.

Noh, dissaus sikseen, eihän kampus nyt toki ihan niin ilkeä ole kuin annan ymmärtää. Varsinkin kun joka puolella on metsää kuin Espoossa konsanaan. Lisäksi korkeimman rakennuksen 20:stä kerroksesta oli hilpeät näkymät ulos. Katolle ei kuitenkaan ymmärrettävästi päässyt.

Joku on ilmeisesti yrittänyt hakea jotain taiteellisuutta kampukseen kirjoittamalla tekstiä betoniseinään. Avaruus, valo ja järjestys. Paino viimeisessä sanassa.

Mennäänks syömään G5:een?

Ylhäältä on lasin läpi ihan hienot näkymät.

Tällä kouluun joka aamu.

Perusjapskikatu.

Vuoria. Näitä jää kyllä kaipaamaan...

Vaihto-ohjelmassa on tällä hetkellä muutama loppu-deadline tulossa päälle, joten kirjoitukset ovat nyt vähän rajattuja. Tarinaa Kyushusta kuitenkin vielä luvassa kunhan ehtii.