Lasketteluretki Hokkaidoon.

Tokiossa on ollut varsin lämmintä viime aikoina, ja kirsikankukkien kukintaakin pääsi reilun viikon ajan ihastelemaan. Muutamia kuvia luvassa myöhemmin. Jokunen järistyskin on taloja vähän heilutellut, mutta ei mitään suurempaa kuitenkaan ole tapahtunut. Suomen suurlähetystö piti erittäin hyvän tiedotustilaisuuden tilanteesta. Paikalla oli leppoisa ydintutkija sekä seismologian tohtori, joka on asustellut Japanissa jo pitempään. Heiltä ja suurlähettiläältä sai hyvän katsauksen tilanteesta. Itse asiassa katsaus oli hieman yllättäen huomattavasti parempi kuin mitä mistään netistä voi lukea. Olennainen anti oli, ettei ydinvoimaloista tarvitse huolehtia, mutta voimakkaampia jälkijäristyksiä ei kannata sulkea pois. Tokiostahan ei ole pitkään aikaan enää kehoitettu poistumaan ja todennäköisesti kohtapuolin matkustusrajoituskin Tokion alueelta poistetaan, kunhan maa ei vähään aikaan vavahtele. Kesästä tulee muuten täällä lämmin mahdollisesti ihan sisälläkin, sillä sähkökapasiteettia on arvioitu puuttuvan noin 20-25% kesän ajalta. Katsellaan mitä tapahtuu.

Kirjoitan postauksen taas vaihteeksi vanhasta aiheesta, lasketteluretkestä Hokkaidoon. Retki tehtiin ennen järistystä, ja myös postaus on tästä eteenpäin kirjoitettu ennen järistystä.

Yleensä olen reissannut Japanissa joko suomalaisten tai vaihtareiden kanssa, ja kieltämättä välillä on käynyt mielessä että voisi olla hieman avartavampaa reissata japanilaisten kanssa. Ja siis ilman mitään vaihtarienemmistöä. Tämä toiveeni toteutui, kun yksi labralainen kutsui minut jo syksyllä yliopiston seuran järjestämään laskettelureissuun. Tätä reissua ei varmasti mainostettu englanniksi missään ja en itse asiassa itsekään mainostanut sitä kenellekään, mistä syystä pääsinkin helmikuun lopussa matkaamaan 30 hengen japanilaisporukassa kohti Hokkaidoa, Japanin pohjoista osaa. No okei, oli siellä kaksi kiinalaistakin, jotka kuitenkin preferoivat japaninkieltä. Lisäksi pari japskia osasi puhua englantia retkellä ihan tarpeeksi hyvin. Joka tapauksessa 5 päivän reissun jälkeen Hokkaidossa osaan puhua parempaa japania kuin koskaan ja myös lasketella paremmin kuin koskaan. Aivan loistava reissu siis.

Hokkaido on kohtuu kaukana Tokiosta, ja tännekin piti siis lentää. En ole kyllä ikinä valmistautunut näin vähän lentoon, sillä tajusin lentokentälle mennessä etten edes tiedä mihin olen lentämässä. Löysin määränpään kuitenkin japaninkielisestä opasnivaskasta lentokentällä, ja saavuin tapaamispaikalle baggage drop-iniin peräti 5 minuuttia ennen sovittua aikaa. Pääteasemalta oli vielä reilun tunnin bussikuljetus laskettelupaikkaan, josta itsessään ei käytännössä poistuttu reissun aikana. Kyseessä oli erittäin pakettimatka, nimittäin kaikki safkat, majoitukset, kuljetukset, hissiliput jne. kuuluivat hintaan, joka oli kaikkeen nähden loppujen lopuksi aika edullinen.

Heti Hokkaidossa kävi selväksi, etten ole päässyt oikeasti kulkemaan tällaisessa porukassa ennen. Avajaistilaisuudessa kävi hotellin johtohenkilökuntaa puvut päällä ja yliopiston puolelta järjestäjätahoja (vanhoja leppoisia tyyppejä) pitämässä puheita. Muutenkin tuntui, että japanilaisille tyypillisiä palopuheita pidettiin reissun aikana ihan älytön määrä. Japskit ilmeisesti tykkäävät niistä. Puheen jälkeen kiitellään, kumarretaan - monesti myös keskellä puhetta - ja taputellaan. Onhan tätä nähty täällä, mutta erotuksena että japskiporukassa tätä tehdään usein ja kumartamiset ja kiitokset vedetään varsin mallikkaasti. Oikein hauskaa, onneksi voi kumartaa syvempään jos meinaa revetä nauramaan jossain välissä. Mutta oikeasti meininkiin tottui nopeasti, ja nämä tavat ovat ihan kivoja. Lisäksi päivän työstä eli laskettelusta kiitetään joka ikisessä välissä, tosin tälle fraasille ei kyllä löydy suoraa käännöstä. Myös hotellin henkilökunta uskollisesti tätä toisti joka välissä kun jotain niiltä tarvitsi.

Olin kuullut, että hintaan sisältyy myös laskettelukoulu, mutta oletin sen olevan vain vasta-alkajille. Väärin, meidät oli jaettu neljään eri tasoryhmään ja joka ikinen päivä meillä oli koulutusta joku 5 tuntia. Ja (japaninkielinen) koulutus oli melkein yksityisopetusta, sillä ryhmässä oli vain 4 jäsentä. Oikein mukavaa. Opettajana oli yli 60 vuotta vanha mukava hyvässä kunnossa oleva herrasmies. Hän oli kuulemma nuorempana ollut erittäin hyvä laskettelemaan, ja kyllähän hän osasi laskea käsittämättömän nätisti. Mutta itse asiassa itsellekin jäi pieni lasketteluhimo 5 päivän jälkeen, sillä kun oppii vähän laskettelutekniikkaa niin homma muuttuu entistä hauskemmaksi. Ja sitähän oppii pakostakin, jos päivässä laskettelee jopa 8 tuntia. Suomessa pitää siis päästä taas laskettelemaan näin parin vuoden tauon jälkeen.

Vähän kuin Suomen laskettelurinteet, siis ihan oikeasti.

Taustalla näkyvä mäen huippu piti sisällään nättejä lumisia koivuja. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen täällä koivuihin törmännyt. Varsin kotoisaa.

Taustalla näkyy läheinen kyläkaupunki, tosin majapaikkamme oli ihan rinteen alaosassa. Rinteillä oli välillä paljonkin puolustusvoimain tyyppejä harjoittelemassa. Armeijan porukkaa kaatui aina välillä rinteeseen kuin dominopalikat konsanaan, varsin hauskaa katseltavaa.

Lyhyt sananen itse paikasta. Oyanaro oli yli 600 metriä korkea tunturi, jonka huipulta maisemat muistuttivat osaksi vähän kuin Suomen lappia. Laskettelurinteitä ei ollut älyttömän montaa, mutta ne olivat aika tyhjiä. Lukuun ottamatta Japanin puolustusvoimia, joka huvittavaa kyllä harjoitteli rinteillä suksien kanssa. Rinteet olivat joka tapauksessa erittäin hyvässä kunnossa, pakkastahan ei ollut kuin muutama miinusaste. Hotellissa oli lisäksi kuumat lähteet ja yllättävän kuuma sauna. Harmi, että huone haisi pahasti tupakalle ja muutama torakantapainenkin huoneessa majaili, tosin ne jatkoivat elämäänsä paria kerrosta alempana hangessa.

Laskettelun lisäksi maininnan ansaitsee aivan älyttömän hyvät safkat joka päivä. Lisäksi tervetuliaisjuhlassa oli olutta ja lihaa erittäin paljon saatavilla ja läksiäisjuhla... noh, en ole varmaan ikinä syönyt niin paljon. Läksiäisjuhla oli hauska muutenkin, sillä hotellin johtoporrasta kävi puvut päällä parin minuutin välein täyttämässä laseja alussa. Ihan toimiva ratkaisu, eihän siinä. Päällimmäisenä juhlasta jäi kuitenkin mieleen vanhahko karaokelaite salissa. Pääsin itsekin koittamaan taitojani, mutta tuntemattomien biisien laulaminen varsinkin japaniksi salin edessä oli kyllä vähän erilainen kokemus pieniin karaokebokseihin verrattuna. Mutta karaoke oli silti valaiseva kokemus, sillä suuri osa japskeista kyllä lauloi tunteella vaikka muuten vähän ujompia olisivatkin. Tosin tällä reissulla oli vähän ulospäinsuuntautuneempaa porukkaa, suurin osa tuli ihan juttelemaankin minulle muuten vaan. Oikein mukavaa porukkaa, joita luultavasti näkee vielä myöhemminkin reissun jälkeen. Karaokesta vielä sen verran, että 80- (ja 90-luvun?) tunnetut japskibiisit kuulostavat ihan suomen ikivihreiltä klassikoilta. Varsin huvittavaa.

Reissun yksi opettajista, joka itse asiassa oli ainut joka asusti Hokkaidossa, oli käynyt Suomessa opettelemassa hiihtoa Vierumäessä. Tyyppi hieman yllätti heittämällä vähän suomeksi läppää minulle, kun olin aamupalalla ihan horroksessa heräämisen jälkeen. Hauskoja sattumia.

Porukka kasassa ei-niin-vakavaa pujottelukilpaa varten. (ei ole itse ottamani kuva)

Vakavan näköistä menoa.

Okinawa

Nagoyassa hengailtiin itse asiassa evakossa vain neljä päivää, mutta kirjoitan sieltä vähän myöhemmin että edes jonkinlainen aikajärjestys postauksissa säilyisi. Täällä Tokiossa ei nyt sinänsä mitään kummallista ole tapahtunut. Tilanne on täällä lähes normaali jo. Huonoin uutinen oli ehdottomasti juomaveden radioaktiivisuus, mutta sekin kesti vain muutaman päivän. Suositushan oli, ettei vettä lapsille anneta, jonka takia pullovesi myytiin nopeasti kaupoista. Kysehän ei ihan hirveästä aktiivisuudesta kuitenkaan ollut, ja käsittääkseni Suomen mökkien kaivoista saa yleensä aktiivisempaa vettä. Joka tapauksessa, Yokohaman kämppään vesi käsittääkseni laskee muualta, joten se ei periaatteessa tänne edes vaikuttanut. Ulkoministeriö ei myöskään suosittelee enää Tokion-Yokohaman alueelta poistumista. Positiivisempana mainintana kirsikankukat ovat alkaneet juuri puhkeamaan, eli täältä pääsee nappaamaan kohta nättejä kuvia. Tämä postaus kuitenkin käsittelee Okinawaa, jossa hengailtiin ennen maanjäristystä. Myös postaus tästä eteenpäin on kirjoitettu ennen järistystä.

Suureksi huvikseni kolme tuttua Suomesta saapuviat ihmettelemään Japania muutamaksi viikoksi, kiitos siitä. On tavallaan erittäin outo tunne nähdä tuttuja naamoja täällä, kun ei tässä ympäristössä ole tottunut suomalaisia kavereita näkemään. Mutta hyvä näin, olen taas yhden tunteen viisaampi.

Koska meitä oli täällä Japanissa yhtäaikaa viisikin tuttua, reissasimme hieman ja tällä kertaa reissasimme Okinawalle, aivan järkyttävän siistille saarelle joka on Japanin pääsaaresta huomattavasti etelään, peräti niin paljon että Okinawa on samalla leveysasteella kuin Havaiji. Eli siis erittäin etelässä. Sen takia sinne mentiin kolmen tunnin lennolla. Helmikuu on luultavasti kylmin kuukausi Okinawalla, joten mistään turistisesongista ei ole kysymys. Ja kylmähän siellä oli, vaivaiset 20 astetta varjossa ja aurinko paistamassa suoraan yläpuolelta. Kylmyydestä huolimatta kaikki paitsi minä onnistuivat siis polttamaan itsensä, itsehän en pala (paitsi viime kesänä täydellisesti Kroatiassa, vieläkin on käden kuva selässä kiitos tosi hyvän aurinkorasvan hieronnan).

Mukavaa kasvillisuutta.

Vähän kuin Suomenlinna.

Hienoja rantakallioita.

Lämpimästä ilmasta johtuen Okinawa vaikuttaa erittäin rennolta mestalta. Mieleen tulee vähän jotkin rantakohteet, mutta lisäksi soppaan on heitetty japanilainen kulttuuri sekä jenkkitukikohtien vaikutus. Todella mielenkiintoinen yhdistelmä. Okinawan nimi tosiaan saattaa kuulostaa tutulta historiankirjoista, tämähän oli viimeisiä päänäyttämöitä toiselle maailmansodalle. Sodan jälkeen jenkit miehittivät Okinawan. Saarella on edelleenkin erittäin suuret jenkkitukikohdat, jotka silloin tällöin aiheuttavat närää paikallisissa. Ja en kyllä ihmettele, sillä 5 päivän visiitillä joka ikinen päivä taivaalla näkyi monen monta suurta armeijan lentokonetta. En tiedä satuttiinko vaan harjoituksien aikaan, mutta pojat lentelivät kyllä enemmän kuin aktiivisesti.

Eka päivä vietettiin Nahassa, suurimmassa kaupungissa pääsaarella, joka oli juurikin hieman rantakaupungin oloinen, tosin eka päivänä satoi kyllä lähes kylmää vettä. Vierailimme muutamilla kaduilla ja syömässä tabehoudai-paikassa (syö-niin-paljon-kuin- haluat), tietysti. Hostellilta löytyi satunnainen hauska saksalaismatemaatikkoporukka, jonka kanssa kävin vielä karaokessa ihan illasta. Itse asiassa yksi näistä asui samassa kaupungissa kuin mukana ollut kaveri, joka viettää vaihtovuotta Wienissä, pieni on maailma.

Ehkä paras idea pitkään aikaan oli vuokrata auto Okinawalta. Jos kuljettajan kantti kestää vasemmanpuoleisen liikenteen, tämä on ihan loistoratkaisu Okinawalla. Auton turvin voi lähtä pyyhältämään nättejä rantateitä ja ajella mihin lystää. Liikenne oli aika rentoa, sillä nopeusrajoitus oli kaikilla teillä jotain 50-60 km/h, lukuunottamatta yhtä tietullitietä jota vältimme. Ennen Nahasta poistumista tsekattiin paikallinen vanha temppeli, josta jatkettiin matkaa pohjoiseen. Toinen majapaikkakin oli siis pohjoisosassa saarta. Matkan varrelle osui esimerkiksi turhahko Amerika-mura, eli jenkkejä varten (?) tehty kauppakeskittymä, joka yritti olla kai jotain yhdistelmää Japanista ja Amerikasta. Tai en itse asiassa tiedä mitä se yritti olla, mutta ei se hirveän kaksinen paikka ollut. En oikein keksi miksi joku tänne tulisi.

Autolla kelpasi ajella.

Toinen päivä meni pitkälti ihastelemassa maisemia autosta, mutta maisemat ovat kauniita ja matkanteko rentoa. Okinawan rantamaisema näkyy ehkä hyvin kuvista, mutta siis tuollaista hiekkarantojen ja jylhien kallioiden sekoitusta se monesti oli. Toisen ja kolmannen päivän hostellina oli nätti ja halpa paikka meren rannalta, johon sisältyi peräti oma rantakin. Kesällä varmasti täynnä turisteja, mutta nyt ihan hiljaista.

Halvassssa mökkimajoituksessa oli uskomattoman hieno ranta vieressä.

Yön levänneenä kävimme Okinawan turistikohteessa, joka oli suurehko akvaario. Osakaan akvaarioon verrattuna porukkaa oli huomattavasti vähemmän, mutta muuten akvaario oli aika samanlainen. Isoja kaloja ui altaissa. Melkeinpä hauskempi paikka oli puisto akvaarion ulkopuolella, missä oli nättejä rantoja ja jotain eläimiä veistettynä lapsenmielisille.

Koulutytöt ja akvaario.

Itse asiassa ihan turha raapustaa joka paikasta missä käytiin, joten tiivistettynä sanottakoot että Okinawa on täynnä erittäin hienoa rantaviivaa. Yhdistettynä lämpöön kehon valtaa helposti mukava rentoutumisen tunne. Parhaita paikkoja olivat ehkä ihan satunnaiset ideat ajaa auto lähelle jotain rantaa ja mennä katselemaan menoa. Auringonlaskukin rantakallioilla oli kyllä komean oloinen.

Satunnainen ranta

Pääsaaren pohjoisimmassa pisteessä oli jylhiä kallioita.

Auringonlasku.

Yksi asia ansainnee kuitenkin vielä raapustuksen, ja se on... sukellus. Nimittäin Okinawalla on hyvät sukellusmahdollisuudet eli pitihän tätäkin harrastusta kokeilla. Sukelluskoulutuksen eli tässä tapauksessa varusteiden jaon suoritti rennonoloinen eurooppalaistyyppi, joka elää Okinawalla japskivaimonsa kanssa. Mukaan matkaan saatiin myös australialainen ohjaaja, jotka siis avustivat meitä meressä. Koska vesi ei ole tähän aikaan vuodesta niin lämmintä, meille jaettiin myös märkäpuvut. Tosin itsehän kylmään tottuneena suomalaisena en moisia hökötyksiä käytä vaan menin sukeltamaan ihan pelkillä uikkareilla (lue: märkäpukuni jäi ohjaajan kämpille). Sukelluksesta jäikin päällimmäisenä mieleen 20-30 minuutin hypotermia-kokeilu, nimittäin vesi tuntui itse asiassa aika kylmältä ja taisin täristä vedessä jo ensimmäisistä minuuteista asti aina takaisin veneeseen asti ja jonkin aikaa veneessäkin, mutta kyllä siitä kuitenkin lopulta lämpeni ihan uikkareissakin. Bonuksena sai hienoja katseita japanilaisilta.

Joku erottuu joukosta.

Siisti hiustyyli.

Jos jätetään pienoinen kylmyys pois, sukellus oli ihan valaiseva kokemus. Tekohappeen tottui tosi nopeasti (tai sitä ei ajatellut), ja maskin pystyi jopa hetkeksi ottamaan poiskin meren pohjassa. Happipullot eivät tuntuneet yhtään painavilta vedessä. Kolmessa ulottuvuudessa liikkuminen sen sijaan tuntui erittäin vaikealta, tosin enimmäkseen liikuttiin pohjaa myöten tarraten. Pohjassa näkyi paljon koralleja ja joitain mereneläviä ja välillä yllättävän paljon kaloja. Kuulemma merisiilejäkin muut siellä näkivät, mutta kuulimme jälkikäteen etteivät ne niin vaarallisia ole. Eli kaikesta huolimatta varsin hauska kokemus, jota mahdollisesti pitänee koittaa uudestaan vähän lämpimämmissä merkeissä. Liikkuminen vaatii kyllä harjoittelua.

Pitkä tarina tiivistettynä: harkitkaa Okinawaa kohteena jos on joskus tilaisuus. Siellä voisi olla hauskaa vaihto-opiskella vuosi :-)

Ai niin, Okinawan jälkeen Tokioon palattiin Koben ja Kioton kautta. Tässä siis muutama kohde, mitkä jäivät viime reissulta välistä ja muut suosittelivat käymään.

Hopeinen paviljonki.

Kultainen paviljonki. Maalasimme rakennuksen keltaiseksi, että se erottuu joukosta?

Mielestäni aika turhia paikkoja. Suosittelen melkein ennemmin etsimään satunnaisia temppeleitä kartasta.

Okinawalta löytyy runsaahko annos kuvia Flickristä.