Vierailu ala-asteelle

Osana Japanin kulttuurikurssia teimme visiitin Japanilaiseen peruskouluun. Kaikki ihmiset jaettiin luokkiin niin, että kussakin luokassa olisi kaksi ihmistä. Näistä toisen oli tarkoitus osata puhua japania, jotta kommunikointi sujuisi. Oma kiinalainen parini ei kuitenkaan puhunut englantia, joten kääntämishyöty jäi vähän suppeaksi. Kommunikointi luokan kanssa siis lievästi sanoen tökki, mutta onneksi olin sentään miettinyt muutaman lauseen valmiiksi japaniksi. Itse asiassa kommunikoinnista oli ihan turha huolehtia, nimittäin reissu oli älyttömän hauska ilman pitkiä puheitakin.

Oma luokkani oli peruskoulun 5. luokka. En oikein tiennyt mitä odottaa, sillä ajattelin japskikoulujen olevan aika tiukkoja ja lisäksi 5. luokalla muistaakseni suuri osa porukasta oli jo melkoisia pahantekijöitä Suomessa. Tai itse asiassa jo aika montakin vuotta, mitä nyt ala-asteesta muistaa. Japanin ala-aste ei ollut kuitenkaan mitään tänne päinkään. Nimittäin japskilapset olivat aivan älyttömän leikkisiä ja positiivisia. Suorastaan mahtavaa porukkaa. Kaikki näyttivät iloisilta ja ottavan tosi rennosti. Jopa opettaja oli koko ajan mukana tunnelmassa, ja lapset näyttivät kyllä pitävän opettajastakin erittäin paljon. Täysin erilainen tilanne siis kuin Suomen peruskouluissa.

Lapset olivat valmistelleet siistin ruoka-alustan minulle. Lisäksi sain nimmareita ja pyyntöjä tulla uudestaan käymään. Nimeni on tuossa katakanoilla kirjoitettuna, sitä saakin olla aika usein kirjoittamassa: ルオマ　ヤルッコ. Kansainvälisempi nimi ei olisi kyllä pahitteeksi, Jarkko ei ole helppo japanilaisille eikä kyllä kellekään muullekaan.

Ryhmäkuva.

Meille oli valmisteltu muutama visailu luokassa, mutta nämä olivat toki sivuseikkoja. Sain myös harjoitella kalligrafiaa eli japanilaisten merkkien piirtämistä pensselillä. Kilpailin muutamaa lasta, pariani ja opettajaa vastaan. Sain töherryksistäni naurettavan hyviä arvosanoja lapsilta, mutta kiinalainen parini piirsi kyllä oikeasti kauniita merkkejä. Japanilapsilla siis oikeasti on tunteja kalligrafiaa varten. Muitakin mielenkiintoisia oppiaineita löytyi, kuten moraali.

Söin lasten kanssa luokassa myös lounaan. Tapana on näköjään, että lapst hakevat keittiöstä padat ja tekevät linjaston luokkaan. Ilmainen ruoka siis kuuluu täälläkin päivään. Ja ihan hyvää currya oli. Jakelin luokassa myös luultavasti jokaiselle nimmarin, ilmeisesti nimmarit ja toivotukset ovat kova juttu. Varsinkin kun jotkut halusivat nimmarin johonkin kirjan kanteenkin. Tekstistä varmaan huomaa, että keikka kouluun oli erittäin kiva. Osa lapsista vielä roikkui perässä hyppien ulko-ovelle asti - ja siis kuitenkin ollaan 5. luokalla.

Linjastoa. Turvaudun tässä parini iPhone-kuviin, kamera olisi pitänyt olla kyllä mukana.

Cyrrya ja riisiä, yksi lempiruuistani itse asiassa.

Sain piirrettyä melkein uskottavan merkin.

Olin jostain kuullut, että japski ala-astekin on jo rankka, mutta tämän perusteella se ei nyt niin pahalta vaikuttanut. Ja hyvä niin, lapset ainakin näyttivät hyvinvoivilta. Kuulemma systeemin muutosta kuitenkin harkitaan, sillä Japani pärjää "vain" kohtuullisen hyvin koulujen PISA-testissä. Suomihan loistaa PISA-testissä ihan kärjessä, ja siitä saa - uskomatonta kyllä - kuulla täällä Japanissa naurettavan usein kaikenmaalaisilta.

En kyllä tuon kokemuksen perusteella lähtisi hirveämmin muuttamaan koulusysteemiä Japanissa. Ennen vanhaan Japanin peruskoulu ilmeisesti olikin ollut erittäin rankka, mutta sitä jossain vaiheessa muutettiin käsittääkseni luovuutta edistäväksi - toisin sanoen mukana on vähemmän pakkopullaa ja varmaan vähemmän kokeitakin. Ehkä se luonnontieteiden pilkunviilaaminen ei kuitenkaan ole se elämän tärkein juttu? Muuttaisivat ennemmin koulusysteemin Suomessa.

Hakone

Asuntolan omasta kerroksesta näkyy selkeänä päivänä Fuji, siis tuo pieni valkoinen läikkä tuolla (klikkaamalla isompaan versioon).

Tokion liepeillä on vaikka mitä kivoja paikkoja, joihin pääsee suhteellisen helposti. Yksi esimerkki on Hakone, mistä löytyy hyvät näköalat Fujille sekä kuumia lähteitä ja muuta kivaa. Reissun tarkoitus oli myös käydä ryokanissa eli perinteisessä japanilaisessa majatalossa.

Hakone oli aivan tupaten täynnä turisteja. Kun tulimme Odawaran asemalle Hakonessa, paikka muistutti enemmän lentokenttää, sillä ohjauskylttejä tärkeimmälle nähtävyyspaikalle oli 5 metrin välein. Tosin jo Kiotossa huomattiin, että kun pääreiteiltä poistui edes hieman syrjään, väkimäärä tippuu lähes nolliin. Toisin sanoen mitään spontaaneja reittejä ei väki taida suosia. Majapaikka oli onneksi vähän syrjässä bussimatkan päässä rauhallisemmilla alueilla.

Perhepotretti. Mukana matkaamassa myös jenkki ja ruotsalainen.

Joutsenvene ja Fuji.

Vuoristotiet olivat melko mutkikkaita ja ruuhkaisia. Kuva bussista.

Kirjoitan vain muutamasta mielenkiintoisesta asiasta reissulta. Ekana päivänä ei itse asiassa tehtykään mitään ihmeempää, sillä ryokanissa piti olla lauantaina aikaisin perillä. Itse ryokan oli niemessä, jota ympäröi meri eli kyseessä ei ollut yhtään hullumpi paikka. Kuvasta näkee varmaan parhaiten miltä ryokan näyttää, mutta pitää erikseen hehkuttaa vielä aivan uskomatonta iltapalaa ja erinomaista aamupalaa. Ryokanissa ollaan tyylikkäissä yukatoissa ja tepastellaan sandaalien tapasilla kengillä. Eri huoneisiin, myös WC:hen, on omat kengät. Lisäksi nukkuminen suoritetaan futoneilla eli nukutaan lattialla ihan ohuen ohuella patjalla. Tällaisissa asumuksissa henkilökuntaa on tarkoitus olla tarpeeksi jokaiselle huoneelle, toisin sanoen palvelutaso on hyvä. Majapaikkaa piti yllä vanha pariskunta, ja isäntä oli ilmeisesti itse kalastanut safkat mikäli oikein japania ymmärsin. Kovasti siinä yritettiin jutustella, mutta jäi ehkä hieman yksipuoliseksi sillä kukaan meistä ei osannut kunnolla japania. Herttainen pariskunta joka tapauksessa.

Ryokan sisältä. Vieritettävät ovet sai kiinni myös niin, että joka puolella oli vain seinää.

Sisällä voi pelata vaikka lautapelejä.

Kyllä kelpaa hampaat pestä tällaisissa maisemissa.

Maisemista tuli mieleen viime kesän matka Kroatiaan.

Seuraavan päivän päämääränä oli vulkaanisella vuorella vierailu, johon päästiin bussilla ja merirosvotyyliin (?) rakennetulla laivalla. Paikan päälle pääseminen kesti, sillä 2-kaistainen vuoristotie oli ihan tukossa. Lähdimmekin kävelemään bussista kesken matkan, sillä olimme liikkuneet huimat 300 metriä puolessa tunnissa (GPS:stä katsottuna). Edellämainittu laiva oli aika hupaisa. Kannella turisteja paimennettiin jatkuvilla kuulutuksilla näkymistä, ettei vahingossakaan missaa mitään oleellista.

Piraattilaiva. Miksipä ei?

Itse vulkaaniselle saitille mentiin (ruuhkan kautta) köysiratoja pitkin, totta kai. Vaikka turisteja toki riitti, itse paikka vuoren päällä oli oikein hauska eikä ihan niin täynnä. Paikka haisi aika selvästi sulfuurilta muuten, joka toi kivan lisämausteen paikan fiilikseen. Vuorelta on tapana ostaa mustia kananmunia, joita on kaiketi kypsytetty sulfuurisavuissa. Näiden pitäisi ilmeisesti antaa lisää elinaikaa, mutta makua ei kyllä normikananmunasta erottanut. Täällähän voisi ruveta myymään värjättyjä kananmunia halvemmalla (elleivät kaikki sitä jo tee). Mainitaan vielä upeat näkymät Fujille, jonne on kyllä pakko päästä ensi vuonna. Talviaikaan kiipeäminen on kuulemma liian vaarallista, kesän sesonkiaikana paikka taas on täynnä turisteja. Pitää löytää siis sopiva rako.

Köysiradalta näkyi ystävämme Fuji.

Se kananmuna (tosin näyttää ihan kiveltä oikein katsottuna).

Vulkaanisia höyryjä.

Hakonen onsenit eli suuret kuumat lähteet jäivät kyllä kokematta, mutta halusimme silti johonkin onseniin. Tällaisia löytyi ympäriltä paljonkin, joten päädyimme lopulta melko normaalin näköisen talon alakerrassa olevaan kuumaan lähteeseen, joka oli yksi pieni allas. Vesi kuitenkin ilmeisesti tuli putkia myöten kuumasta lähteestä. Ehkä ei ihan sitä mitä haettiin, mutta saatiinpa ainakin oma allas jos ei muuta. Pitää käydä talviaikaan kokeilemassa niitä eksoottisempia kuumia lähteitä, sillä Hakoneen on loppujen lopuksi aika lyhyt matka.

Lisää mukavia kuvia täältä (jos slideshow ei iske, tuolla blogin lopusta löytyy aina linkki kuvien yleisnäkymään).

Jälkikommenttina postaamisen jälkeen, että ei toi ekan kuvan Fuji asuntolalta kyllä näytä yhtään Fujilta kun vertailin noita kuvia. Mikähän lienee?

Joka tapauksessa, hyvää joulua kaikille blogin lukijoille ja muillekin ^___^

Japanilainen yliopistokulttuuri ja syvempää pohdiskelua japanilaisesta yhteiskunnasta

Aikaisemmat blogipostaukset ovat melko paljon käsitelleet matkoja, vaikka käytännön elämä arkisin keskittyy pitkälti yliopistoon, jossa suurin osa ajasta vietetään. Minähän nimenomaan halusin alunperin kokea japanilaisen yhteiskunnan myös sisältä, enkä vain ulkopuolelta kokemalla vain kivat asiat. Tällä siis tarkoitin sitä, että halusin myös nähdä miten japskit oikeasti elävät ja tekevät hommia. Ajattelin siis tässä vaiheessa ottaa kynän kauniiseen käteen ja kirjoittaa valkoista mustalle siitä, minkälainen kuva minulle on tullut omasta yliopistosta ja sen ihmisistä, tai tästä yhteiskunnasta ylipäätään. Huomaa, että kokemukset rajoittuvat toki vain omaan yliopistoon, mutta uskon että ne heijastelevat kyllä muitakin paikkoja. Minua on varoitettu liian spektaakkelimaisista postauksista, joten varoitan jo etukäteen että tästäpä tulee sellainen. Ja kuvia ei ole tiedossa. Niitä voi ihastella taas seuraavassa postauksessa.

Arkipäivisin kohteena on siis aamuisin yliopisto, johon junalla kotiovelta laboratorion ulko-ovelle kestää noin tunti. Niin, siis yliopisto. Japanilaisessa systeemissä yliopisto jakautuu kahteen osaan, kuten meilläkin nykyään, eli undergraduateen (=4 vuotta) ja mastersiin (=2 vuotta). Meillä tämä ei ole niin tärkeää, mutta kerron sen siksi, koska täällä nämä kaksi osaa todellakin eroavat toisistaan. Ekat 3 vuotta täällä käydään kursseja ja otetaan kohtuullisen rennosti. Nimittäin moni on jossain paikallisessa koulun klubissa, jotka ovat erittäin aktiivisia. Kampuksella on oma klubikatunsa, jonka varrella näkee joka päivä samat tyypit harjoittelemassa milloin mitäkin. Esimerkiksi orkesteriklubille ei ole mitenkään kummallisempaa, että soittamista harjoitellaan joku 5 tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa. Tunnit repäsin kyllä hatusta, mutta tätä luokkaa ne kuitenkin ovat. Ihan hauska huomata myös paikallinen sirkusklubi vai mikä lie heittelemässä palloja ja jönglööräämässä joka päivä, aamusta iltaan erään rakennuksen edessä.

Enhän minä tietysti tiedä, kuinka paljon hommia japskit tekevät kurssien eteen, mutta jos omista kursseista jotain pitäisi päätellä, niin aika helppoja täkäläiset kurssit (jotka ovat minulla siis masters-kursseja, eli jatkokursseja) ovat verrattuna omiini TKK:lla. Toki jonkin verran työtä nämäkin teettävät.

Kolmen vuoden jälkeen kaikki kuitenkin muuttuu. Klubeista jäädään "eläkkeelle" - sananmukaisesti - ja kaikki elämä loppuu seinään. Nimittäin kolmannesta vuodesta eteenpäin alkaa laboratorioelämä. Ja tämän jälkeen elämä vietetään laboratoriossa. En ole kuullut käytännössä yhdestäkään poikkeuksesta. Toisten labrat ottavat vähän rennommin ja tekevät kaikkea hauskaa, mutta labrassa joka tapauksessa vietetään aikaa. Yleisesti labrat ovat kuitenkin kohtuullisen hiljaisia, kuten omanikin. Siis vielä rauhallisempia kuin labrat suomessa, joka sinänsä on saavutus. Safkatkin haetaan monesti lounasbokseina, ja syödään labrassa.

Eli päivä vietetään labrassa. Sinne tullaan aamusta ja siellä ollaan myöhään. Sanoisin, että porukka tekee vähintään 9-10 tunnin päiviä, mutta yleensä paljon pitempiä, ainakin jos olet valmistumassa masters-vaiheesta, tai pahempaa, tekemässä vaikkapa tohtorintutkintoa. Paikallisessa vaihtoinfossakin vertailtiin eurooppalaisen ja japanilaisen päivärytmiä, ja japanilaisen opiskelijan päivätapahtumat meidän yliopistossa siis yleensä koostuvat labraan menosta ja sieltä tulosta. Toistan tätä nyt ihan vaan sen takia, että asia menee perille. Esimerkiksi tutorini kotimatka on lisäksi kaksi tuntia yhteen suuntaan. Lisäksi hän ja moni muu tekee osa-aikatöitä eli lauantaisinkin on töitä - toki jos ei ole, moni tulee labraan silloinkin. Sunnuntain suunnitelmina tuntuu monella olevan lepäileminen, ihan ymmärrettävää toki.

Kun tämän asian Japanissa tajusi, mietti tietysti, mistä ihmeestä tällainen työmoraali kumpuaa? Mutta tämä mietintä johtuu siitä, että minä olen kasvanut Suomessa. Nimittäin kyse on nimenomaan massaefektistä: täällä olisi outoa tehdä lyhyempää päivää. Kun muut ympärillä omistautuvat työlle, se olen minä josta tuntuu oudolta olla tekemättä lyhyempää työpäivää. Eli kyse on luultavasti nimenomaan tämmöisestä hieman enemmän yhteiskunnalle omistautuneesta kulttuurista.

Mutta onko tämä sitten välttämättä huono asia? Nimittäin asialla on toinenkin puoli. Tokio on puhtain kaupunki mitä minä olen nähny. Käytännössä kukaan ei esimerkiksi roskaa täällä ollenkaan. Missään ei vain ole roskia, vaikka edes roskiksiakaan ei ole missään. Toinen asia on esimerkiksi se, että minä en ole täällä ollessa kohdannut vielä yhtäkään uhkaavasti käyttäytyvää ihmistä. Ilkeät nuorisojengit ja kiroilevat pissikset suorastaan loistavat poissaolollaan. Nuoretkin ovat täällä yleisesti erittäin kilttejä  - ainakin ulospäin. Ehkä annan vähän liiankin kliinisen kuvan, kyllähän täällä ihmiset toki matkustelevat ja istuvat iltaa baareissa, hieman meuhkaavat kännissä, ja muutenkin saatan puhua loppujen lopuksi vain omista kokemuksista. Mutta kyllä kyse on joka tapauksessa huomattavan paljon enemmän työlle omistautuneesta kulttuurista, ja ehkäpä tosiaan myös yhteiskunnalle omistautuneesta kulttuurista.

Kuten sanoin, en tiedä onko tällainen työkulttuuri sitten parempi vai ei - myönnän tietysti, että itse preferoin eurooppalaista työmallia tunteiden pohjalta. En osaa kertoa tähän varsinaisesti syytä, mutta annetaan esimerkki. Jokainen on varmaan joskus kokenut bussissa tai missä tahansa väkijoukon keskellä tunteen, että olenko minä itse ainut joka näistä ihmisistä miettii mitä on tekemässä. Toisin sanoen moni ihminen tuntuu juoksevan lyhyiden päämäärien perässä - mennään hirveällä kiireellä töihin, safkaamaan, harrastamaan, bilettämään ja kun yksi päämäärä on saavutettu, napataan kiinni nopeasti seuraavasta mikä mieleen sattuu tulemaan. Tätähän toki teen itsekin 99,9% ajasta. Joka tapauksessa, täällä Japanissa tämä tunne ehkä on voimakkaampi. Voi tietysti johtua siitäkin, että noita ihmisiä sattuu olemaan aika paljon enemmän. Mutta toisaalta yleisin harrastus junassakin näyttää olevan lähes spontaani nukahtaminen puku päällä työpäivän jälkeen. Eli ehkä tunteen voisi tiivistää niin, että en ole varma, kuinka moni oikeasti on tyytyväinen siihen mitä tekee. Tai täysin tietoinen siitä, mitä tekee. Edelleenkin korostan, että tämä ei tietysti päde kaikkiin.

Moni puhuu myös japanilaisten kahdesta puolesta, siitä mikä näytetään ulospäin ja siitä mikä pidetään sisällä. No onhan meillä nämä nyt suomessakin, mutta vähän eri mittakaavassa tämä on vissiin Japanissa. Toivottavasti tästä sisäisestäkin puolesta pääsee kuulemaan vaihdon loppua kohden enemmän. Joka tapauksessa arvostan kyllä älyttömästi japanilaisten yleistä ystävällisyyttä ja kunnioitusta yhteisiä asioita kohtaan, oli se sitten pinnallista tai ei.

Kaiken kaikkiaan minusta on älyttömän hienoa, että elän maailmassa, jossa voin yksinkertaisella päätöksellä lähteä tutkimaan nestekiteitä Japaniin vuodeksi. Ei tällainen ole ennen ollut edes mahdollista. Vaihtoon lähteminen ei siis todellakaan ole kaduttanut ollenkaan. Jo kerrottujen asioiden lisäksi täällä on oppinut paljon myös esimerkiksi Koreasta ja Kiinasta. Etenkin jälkimmäisestäkin maasta on tajunnut sen, miten erilaisia ihmisiä sen eri osista tulee. Välillä aina tajuaa miten hienoa on se, että saa tilaisuuden oppia muistakin kulttuureista näin paljon. Täällä saa kyllä paljon kokemuksia, ja vaikka ihan kaikki eivät välttämättä aina olisikaan hyvästä, niin yleensä niistä kuitenkin oppii jotain.

Tällaisia valaistuneita ajatuksia täältäpäin. Mietitään viimeistään vaihdon loppua kohden, minkälaisen kuvan tästä yhteiskunnasta lopulta muodostaa. Mielenkiintoinen ja erilainen paikka tämä on joka tapauksessa. Kuten varmaan on noista muista blogipostauksistakin huomannut.

Kaikkea pientä kivaa

Blogi laahaa nyt sen verran naurettavan paljon perässä, että valitettavasti blogi lopetetaan nyt tähän.

No ei vaan, suoritetaan operaatio kiinniotto ja tiivistetään reilu kuukausi yhteen blogipostaukseen. Tässä ei ole kuukauden sisään mitään Kioton reissun kaltaista tullutkaan tehtyä. Lisäksi jokaista reissua ei tänne toki jaksa raportoida, joten kerrotaan vaan muutamista. Valitettavasti hieman listamainen postaus tuleepi, mutta ei mahda mitään. Ensi postauksen teen kyllä jostain muusta kuin matkailukohteista.

Oeshiki buddhist festival

Oeshiki on perinteinen buddhalainen festari Tokiossa, jota tulee ilmeisesti seuraamaan parisataa tuhatta ihmistä. Festivaali on kuitenkin laajalla alueella, joten sitä ei välttämättä huomaa. Itse asiassa ennen Oeshikia vierailtiin samana päivänä koulukurssilla Life Safety Learning Centerissä, missä simuloitiin mm. maanjäristyksiä (pahasti heiluva alusta), taifuunia (rankkasadetta suoraan päin naamaa), tulipaloja ja niiden sammuttelua sekä muuta kivaa. Välillä tuntuikin, että kyseessä on retki huvipuistoon eikä mikään opetustapahtuma.

Joka tapauksessa, illalla mentiin liian isolla vaihtariporukalla festivaaliin. Porukkaa oli toki paikalla paljon, ja isolla joukolla liikkuminen oli lähes mahdotonta. Itse festivaali oli oikein kiva, koostuen erinäisistä ryhmistä, jotka kannattelivat jotain korkeita koristeltuja pylväitä. Ehkäpä vielä kivempaa oli älytön määrä pikkukojuja katujen varsilla, joissa myytiin kaikenlaisia hauskoja safkoja kohtuuhintaan. Harmi että tuli syötyä etukäteen.

Festivaali huipentui temppeliin, missä suoritettiin jo aiemmin todistettu rituaali (siellä Harajukun puistossa). Tämä koostuu kolikon heittämisestä uurnaan, jonka jälkeen taputellaan käsiä ja kumarrellaan. Jännä juttu sinänsä.

Tungosta ja lyhtyjä. Panun kuvavarastoa, sillä unohdin kameran.

Kohti temppeliä.

Yokohama

Niin, minähän elän Yokohamassa, mutta Yokohaman pääasemalle on kuitenkin jonkin verran matkaa kämpiltä. Lähdin spontaanisti Yokohamaan eräs lauantai-ilta paremman tekemisen puutteessa. Yokohaman asema oli aivan naurettavan suuri, se tuntui oikeastaan isommalta kuin mikään muu tähän mennessä. Yokohamassahan asuu kuitenkin 13 miljoonaa ihmistä, eli ei sinänsä ihme. Asema oli tungettu täyteen kauppakeskuksia. Muutenkin kaupat olivat pakkaantuneet ehkä enemmän muutamaan isoon rakennukseen sen sijaan, että niitä on ripoteltu pitkin katuja niin kuin normaalisti Tokiossa on tilanne. Yokohama muistuttaakin ehkä enemmän jotain Suomen kaupunkia, missä kauppoihin tullaan autoilla. Ainakin jossain määrin.

Pokkasin asemalta suuren A3-kokoisen turistikartan, jonka perusteella Yokohaman aseman ympäristö vaikutti erittäin suurelta, mutta mittakaavan tarkistettua tajuaa, että kaikki on kävelyetäisyydellä. Tämä pätee moneen turistikarttaan Japanissa, eli kannattaa tsekata mittakaava. Toinen hauska asia kartoissa on monesti satunnainen pohjoissuunta, sillä aseman kartat laaditaan kaiketi junalinjojen suuntaisesti. Aiheuttaa kyllä sekaannusta.

Yokohamasta löytyy mm. nätti merinäkymä, huvipuisto ja Chinatown. Viimeksi mainittu olikin eloisin asia Yokohamassa, mutta ei nyt itsessään mitenkään älyttömästi eronnut peruskaduista Tokiossa. Alue oli enimmäkseen täynnä ravintoloita eli tänne pitää tulla joskus siis syömään. Pelkän Chinatownin takia Yokohamassa ei kuitenkaan kannata vierailla. Kokonaisuudessaan Yokohama tuntui mukavan erilaiselta ja myöskin hieman rauhallisemmalta paikalta.

Johtuen kädetyksestä, lisäilen kuvia Yokohaman tienoilta myöhemmin :/

Ookayama campus festival

Yliopistolla järjestetään kerran vuodessa erittäin iso kampusfestivaali. Itse asiassa tunnitkin oli peruttu perjantailta ja maanantailta viikonlopun festivaalin takia. Kampuselämä täällä eroaa kyllä merkittävästi Suomen kampuksesta. Kampuksella näkee itse asiassa paljon lapsiakin, koska tämä on ilmeisesti niin rauhallinen ja turvallinenkin paikka. Itse kampus on nimittäin eristetty aidoilla, mutta kuka tahansa kyllä pääsee sisään.

Kampusfestareilla oli suuri määrä kojuja joka puolella, vähän yllämainitun oeshikifestivaalin tyyliin. Suurimmassa osassa täälläkin myytiin tosin ruokaa. Vierailin festivaalilla esimerkiksi klassisessa konsertissa. Täällähän tällaiset soittoharrastukset ja muut otetaan erittäin tosissaan, mutta kerron tästä  lisää seuraavassa postauksessa. Päälavalla oli myös kaikkea hauskaa, ja jopa missikilpailu (teknillisessä koulussa!). Sain kuulla, että täkäläiset missikilpailut ovat kova juttu joka ikisessä yliopistossa. Näin kilpailun lopun, jonka perusteella kyse ei ole ihan perusmissikilpailusta, toisin sanoen aika normaaleissa vaatteissa tytöt lavalla hengasivat. Mutta vakavasti osallistujat tuntuivat sen kyllä ottavan. Eihän siinä.

Hiphoppia.

Tämä näytti olevan suurta hupia: tyypit pomppi välillä ulos rei'istä ja sitten niitä sai hakata tollasella nuijalla.

Ginza & Keisarillinen palatsi

Ginza erottui muista kaupunginosista selvästi korkeammilla rakennuksilla ja ehkä hieman rauhallisemmalla katuelämällä. Vierailimme myös keisarillisen palatsin puistossa, joka on aivan Tokion keskustassa. Kyseinen puutarha on keisarillisen palatsin vieressä. Itse palatsi on auki vain yhtenä päivänä vuodessa. Siellä on kuulemma tällöin monen kilometrin jonot, eli tuskin olen menossa.

Ainut mainitsemisen arvoinen asia reissulta lienee japanilaiseen TV:een päätyminen ihan kadulla kävellessä. Haastattelu oli oikeastaan vähän outo, sillä meille maistatettiin jotain kalaa. Kalalajista ei ollut kyllä hajuakaan, mutta haastattelijat kertoivat sen olevan rapua ja kysyivät pidetäänkö mausta. Lopuksi he kuitenkin kertoivat, että kyseessä on itse asiassa feikki ja ravut on valmistettu "with japanese high technology". Vähän hämäräksi jäi, miten ne on valmistettu, mutta ei minua ainakaan valmistustapa haitannut mitä haastattelussa ilmeisesti haettiin takaa. Haastattelun jälkeen ei jostain syystä tullut mieleen valitettavasti kysyä tv-aseman nimeä. Luulen silti, että päädyimme itse lähetykseen asti, sillä Panu sai kuulla tutun tutuilta, että he olivat nähneet kaksi suomalaista tv:ssä maistelemassa kaloja. Ihan hauskaa toki.

Keisarillisen palatsin seutua.

Mukavan aukeita alueita ja pilvenpiirtäjiä, ainakin melkein. Kävelin myös tuolla kerrostaloalueilla, ja paikka muistutti jotain pikku-Manhattania, vaikka en kyllä siellä ole ikinä käynytkään.

Mt. Ooyama

Olin eräs päivä hieman spontaanimmalla tuulella, joten katsoin Google mapsista lähimmän korkean paikan asuntolan läheltä ja suuntasin sinne. Myönnettäkööt, että Google maps näytti vuorella olevan kaapelijunan, joten ajattelin ettei ihan pikkupaikasta ole kysymys. Vuorihan on lähellä kuin mikä, vain 40 minuuttia junalla ja bussilla asemalta pääsi vieläpä kohtuullisen korkealle. Itse asiassa selkeällä säällä asuntolalta näkyy lumihuippuinen Fuji-vuorikin. Aika siistiä, vai mitä?

Kohde oli tosiaan vähän spontaanimpi, sillä törmäsin koko reissun aikana yhteen ulkomaalaiseen (nähtävyyskohteissa niitä on kuitenkin yleensä muutamia) ja muutenkaan enkunkielisiä ohjeita ei juurikaan näkynyt. Edelleen pitäisi osata vähän enemmän japania. Luonto paikan päällä oli oikein kivan näköistä. Suuriin korkeuseroihin ei ole Suomessa tottunut, niin joku satunnainen 1200 metrin vuori on ihan siisti juttu. Muutenkin pidin paikan ulkonäöstä kyllä erittäin paljon. En valitettavasti kuitenkaan kiivennyt huipulle, koska tulin paikalle liian myöhään ja kaikki olivat jo tulossa poispäin reiteiltä. Itse asiassa en edes tiennyt mihin päin olisi pitänyt lähteä, joten tyydyin käveleskelemään enimmäkseen alaspäin.

Kivaa vuoristomaisemaa.

Reitit olivat ihan jyrkkiäkin välillä.

Tokio siintää kaukaisuudessa. Tuollainen usva tai sumu peittää usein ihan kaukauisimpia kohteita. En tiedä onko kyse kosteudesta vai saasteesta.

Mt Takao

Koska vuorista ei selvästi saanut tarpeeksi, lähdin ensi viikolla mukaan jonkin yliopiston kansainvälisen järjestön reissulle Mt. Takaolle katsomaan ruskaa. Niin tosiaan, täällä on nyt ruska (mutta onhan ruskaa suomessakin, ja ehkä vielä vähän näyttävämpänä). Mukaan matkalle lähti peräti 90 ihmistä, tosin sakki hajosi paikan päällä aika äkkiä. Takao oli tyystin erilainen paikka verrattuna edelliseen vuoreen, sillä se oli ihan tupaten täynnä porukkaa. Jännä, että johonkin vaellukselle riittää jonoa. Paluumatkalla valitsimme onneksi vaikeimman reitin takaisin, joka muistutti enemmän luontopolkuja Suomessa.

Vähän kuin tuo edellinen vuori, vai mitä?

Joku muukin oli keksinyt tulla vuoren huipulle.

Paluureitti oli huomattavasti kivempi.

Sentoo

Sentoo on japanilainen kylpylä, ja onsen on japanilainen kylpylä kuumalla lähteellä, tai suurin piirtein näin. Lähin sentoo minkä tiedän löytyy puolentunnin kävelyn päästä dormilta. Ja pidän paikasta kyllä paljon. Kyseessähän on tyystin erilainen paikka kuin suomalainen kylpylä, sillä paikka on jaettu kahtia, miesten ja naisten osastoihin ja itse kylpylässä ollaan alasti. Mitään kuntoilualtaita täältä ei löydy, vaan pelkästään hyvinkin lämpimiä pikkualtaita (ja ehkäpä muutama kylmäallas ja poreallas). Myös ulkotilasta löytyy kuumia altaita, mikä on erittäin mukavaa. Lisäksi paikassa on jopa saunojakin, tosin seinällä on kyltti ettei kiukaaseen saa heittää vettä. Yhdessä saunoista on  TV, joka ei kyllä minun ajatusmaailmaan mahdu koska paikka muuten kuitenkin on täydellinen rentoutukseen. Ennen altaaseen menoa on tärkeää peseytyä yleensä erittäin pitkään suihkun ja/tai vesiämpärin avulla. Vähän niin kuin Suomessa kesämökillä puusaunassa.

Sain Takaon reissun jälkeen sentoossa myös parhaan japanin oppitunnin ikinä, kun 7-vuotiaat pikkulapset alkoivat opettamaan meille japania. Tyypeillä oli selvästi hauskaa, nimittäin ne eivät luovuttaneet yhdenkään sanan kohdalla vaan esittivät jokaisen sanan tavalla toi toisella, välillä ravaten seinien tykönä. Mainio tapa oppia japania.

Lisää kuvia kaikista kohteista löytyy täältä.

Kioto & Nara

Maanantai 11.10 oli kansallinen vapaapäivä nimeltänsä urheilupäivä (体育の日 Taiiku no Hi). Jarkko arvostaa Japanin outoja vapaapäiviä paljon ja  urheilupäivän kunniaksi tehtiinkin jo mainostettu retki Kiotoon. Tarkoituksena oli viipyä paikan päällä 2 yötä ja mennä Kiotoon Shinkansenilla. Shinkansenit ovat Japanin erittäin nopeita junia, joiden keskimääräinen myöhästymisaika mitataan sekunneissa eikä päivissä kuten VR:llä. Matka Kiotoon (noin 500 km) taittuu muutamassa tunnissa.

Tai siis olisi taittunut, jos Shinkansenia oltaisiin käytetty. Matka yhteen suuntaan nimittäin olisi maksanut myöhään varattuna vaivaiset 130 000 jeniä (siis reippaasti yli 100 euroa), joten seurueemme (=Panu ja Eppu) äänesti yksimielisesti ajatusta vastaan. Sen sijaan Kiotoon ja takaisin mentiin yöbusseilla. Halpaa lystiä kuin mikä, sillä edestakainen matka maksoi n. 100 000 jeniä. Eli siis ei muuten yhtään halpaa, mutta matka varattiin kyllä muutaman päivän varoitusajalla. Mutta kannattaa joka tapauksessa arvostaa Suomen opiskelija-alennuksia, täälläpä niitä ei enää yliopistossa käsittääkseni saa.

Yöbussia odottamassa (itse asiassa Kiotossa).

Yöbussit olivat sinänsä ihan hauska kokemus. Itse asiassa jo pelkkä bussiin nouseminen on hyvä esimerkki japanilaisesta tehokkuudesta. Käsitettä laituri ei selvästi tunneta, vaan kaikki bussit ajavat paikkaan x ja paikan x ulkopuolella on eri firmojen standit, joissa huudetaan firman omaa linjaa. Sitten matkustajat käydään yksi kerrallaan läpi listalta. No, eihän siinä, kai se näinkin hoituu. Yöbusseissa pystyi nukkumaan kohtuullisesti. Bussi pysähtyi parin tunnin välein johonkin paikkaan missä on wc:t ja kauppoja, eli senkään puolesta ei tule ongelmia. Matka Kiotoon kesti joku 9 tuntia Tokion pääasemalta, lähtö luonnollisesti puolen yön aikoihin.

Satunnainen temppeli aseman lähellä. Tämäntapaisia rakennelmia Kiotosta kyllä löytyy, eikä tätäkään oltu kummemmin jaksettu kartalle merkitä.

Kioto tuntui heti pienemmältä paikalta Tokion jälkeen, mikä on tietenkin ihan luonnollista. Kioto näyttää ihan normaalilta kaupungilta, mutta kun hieman kävelee eteenpäin huomaa, että temppeleitä ja muutakin pientä koristetta löytyy joka puolelta. Muutenkin kaupungissa on vähän rennompi meininki ja ihmiset ehkäpä asteen ystävällisempiä kuin Tokiossa (jossa kyllä myöskin ollaan ystävällisiä). Eka päivä meni valitettavasti vähän sateessa. Sadepilvi oli masentavan tasainen, joten matkailu ei tänä päivänä oikein kiinnostanut muutamaa satunnaista temppeliä lukuun ottamatta. Kävelimmekin muutaman temppelin kautta suoraan hostellille, joka sijaitsi Gionissa, ilmeisesti hieman perinteisemmällä alueella joka on tunnettu myös geishoista. Pidin kyllä alueesta paljon. Ensi kerralla voisikin ehkä vaan tepastella Gionissa enemmän. Hostellikin oli erittäin mukava paikka suurella yhteisellä olohuoneella, jossa oli vieläpä Wii Mario Kartilla. Illalla piipahdimme vielä punaisista porteistaan tunnetussa Fushimi Inari –temppelissä, mutta visiitti jäi kohtuullisen lyhyeksi. Se jäi kuitenkin käteen, että punaisia portteja voi itse ostaa paikan päälle lisää, mutta ne maksoivat aikamoisia summia. Kaikissa porteissa lukee sponsori kanjeilla toisella puolen.

Portteja sateessa.

Kioton alueella oli paljon okomiyaki-paikkoja, eli tuollaista hieman munakasta muistuttavaa seosta, jonka päälle isketään mausteita. Tästä tuli eräs lempiruuistani. Olemme ehtineet jo pari kertaa hieman kokkailla itsekin näitä.

Hämyisiä katuja Gionissa.

Hostellin koneissa oli virus. Voihan sen ongelman näinkin hoitaa.

Seuraavan päivän sää oli onneksi täydellisyyttä hipova, joten päätimme toteuttaa operaatio nähtävyyksien katselun. Kokosimme pienen reitin ympäri Kiotoa, tosin pudotimme matkan varrella muutamia kohteita pois. Eka kohde oli (kappas vain) temppeli Gionin lähellä. Itse asiassa ei näistä nähtävyyskohteista niin hirveämmin jaksa kirjoitella, mutta todettakoot että temppelit ovat kyllä ihan kivoja paikkoja. Tosin nämä tunnetuimmat näyttivät olevan ihan täynnä porukkaa.

Kiyoumizu-temppelin sisääntulo Gionin lähellä.

Emme välttyneet häiltä (?) täälläkään.

Se temppeli.

Temppelin jälkeen suuntasimme Kioton toisella puolella olevaan bambuumetsään. Bambuupuita on itse asiassa näkynyt muutamia ihan Tokiossakin. Ihan sivuhuomiona, että Kiotossa käytetään busseja metron sijaan. Näiden käyttö periaatteessa on helppoa nk. tasataksa-alueilla, mutta näiden ulkopuolelle mentäessä pitää tuijottaa bussin etuosassa olevaa bingotaulua muistuttavaa numeronäyttöä. Busseihin noustaan keskeltä ja matka siis maksetaan lopussa, mikä nopeuttaa pysäkeillä pysähtymistä huomattavasti. Kannattaisi varmaan harkita Suomessakin? Niin, mutta siis bambumetsä ja sen ympäristökin olivat ihan hauskaa seutua, mutta emme kuitenkaan älyttömän pitkään paikalla jaksanut viipyä.

Joki bambuumetsän lähellä.

Bambuumetsässä. Metsikkö oli kohtuullisen tiheää.

Oikealla mukava pappa, jolta ostin muutamia postikortteja. Pappa jutteli hieman enkuksi ja kysyi ollaanko nähty revontulia Suomessa. Siistiä.

Seuraavan kohteen tuumiskelua juna-asemalla.

Viimeinen kohde päivälle oli vähän spontaanimpi eli mäki/tunturi Kioton reuna-alueilla Google Mapsista katsottuna. Johtuen sekoilusta liikenteessä tulimme tosin paikan päälle hieman myöhään. Mäen päälle pääsi kaapelijunalla, ja ehdimme juuri ja juuri viimeiseen junaan mikä ylöspäin lähti menemään. Emme siis ehtineet ylös päivän valolla, ja itse asiassa kaikki aktiviteetti mäen päälläkin jäi väliin, koska meidän oli palattava jo seuraavalla junalla takaisin mäen päältä. Kioto oli ylhäältä kuitenkin hienon näköinen.

Vuoristojunarata ylöspäin.

Vastaantuleva vaunu nauratti hieman, mutta raide kuitenkin jakautui kahdeksi ohituksen ajaksi.

Auringonlaskua mäen huipulta. Ihan kivan näköistä oli kyllä.

Itse asiassa vihoviimeinen kohde päivälle oli ravintola nimeltänsä Sweet Paradise, josss voi syödä kakkuja ja piiraita 70 minuutin sisään niin paljon kuin haluaa. Kyllä, luit oikein. Itse asiassa lisäksi saa juoda kaikkia kuumia juotavia ja syödä pastaakin niin paljon kuin haluaa. Nämähän ovat aivan loistavia paikkoja varsinkin naurettavaan 1500 jenin hintaan. Itse asiassa paikka on niin hyvä, että vastaavassa paikassa on käyty jo Tokiossakin myöhemmin. Mainitaan vielä, että ennen hostellille palaamista kävimme juomassa kalliin oluen jazz-baarissa. Kannattaa oppia kysymään kuitenkin etukäteen sisäänpääsymaksun suuruutta, niin ei tarvitse maksaa 2700 jeniä yhdestä oluesta. Mutta onneksi paikka oli kuitenkin ihan kivan pieni ja vieläpä omalla live-bändillä joka tuli heittämään muutaman kysymyksen meille lopuksi.

Samassa kuussa oli myös Halloween, jonka kunniaksi kaupan Halloween-tarjoilija/maskotti halusi välttämättä ottaa kuvan meistä yhdessä.

Kakkuja, jee.

Maanantaina eli virallisena vapaapäivänä hyökkäsimme tunnin junamatkan päässä olevaan Naraan. Nara oli Japanin pääkaupunkin ennen Kiotoa, ja nykyäänhän pääkaupunki on siis Tokio. Narassa nähtävyydet sijaitsevat kompaktisti yhdessä puistossa, jossa on paljon peuroja. Näitä on tarkoitus syöttää ja ottaa niistä kuvia. Joten alla muutama kuva.

Niiden kanssa voi ottaa kuvia…

…niille voi ostaa keksejä (ja kaikki ostavat)…

…niitä voi syöttää…

…ja lopuksi niistä voi ottaa melkein luonnollisen kuvan. Tai sitten ei.

Peurojen lisäksi puistosta löytyy kyllä muutakin, kuten temppeleitä. Mainitaan paikoista etenkin Japanin isoin (?) buddha-patsas, joka oli omassa temppelikatoksessaan. Jäätävän isoa Buddhaa oli tullut katsomaan aika paljon porukkaa.

Porukalla Buddhaa katsomaan.

Se oli iso.

Ilkeämpi patsas sisällä.

Reiän läpi menijät saavat paikan paratiisista (tai näin joku sanoi), tosin paikalle olisi ollut 30 minuutin jono. Kaikki eivät tosin mahdu lävitse.

Lampi.

Narasta siirryttiin semisuoraan lopulta yöbussiin takaisin Tokioon. Kerrotaan tosin vielä erittäin kivasta, kauempana asemasta olevasta okonomiyaki-paikasta, jossa kokit tulivat poikkeuksellisesti heittämään läppää meille ja muutenkin meno oli erittäin rento verrattuna yleiseen “Irasshaimasee” ja “Doozo” –huuteluun, mitä yleensä ravintoloissa koko ajan kuulee. Voi kun vain osaisi Japania vähän enemmän, jotta small talk sujuisi.

Laitan tosiaan kuvia blogiin jatkossakin, koska sain kuulla useammastakin lähteestä, että kuva-albumi pelkästään olisi tylsempi ratkaisu ja niinhän se kyllä onkin. Mutta kuva-friikeille lisää kuvia täältä.